Pauli Järvenpää: Yksinapainen maailma
Kolumni on julkaistu Satakunnan Kansassa viikolla 13/2011.
Käsiini sattui kirjahyllyäni järjestellessäni tunnetun ja arvostetun ruotsalaisen tutkijan Ann-Sofie Dahlin viime vuonna julkaistu teos Den enda supermakten. Dahl kysyy siinä yhden mutta tärkeän kysymyksen: miten Yhdysvallat on kantanut viimeisten 20 vuoden aikana vastuunsa maailman ainoana supervaltana?
Runsas 20 vuotta sitten, vuoden 1989 syksyllä, Berliinin muuri romahti. Siihen eivät vaikuttaneet niinkään maailman mahtimaiden päätökset, vaan Saksan kansa vain tuli ja otti vallan omiin käsiinsä. Vanha maailma sortui tuhansien ja taas tuhansien vasaroiden kilkutukseen. Kylmä sota oli jatkunut yli 40 vuotta, ja yhtäkkiä se oli ohi. Valtiomiesten ja valtioiden oli asemoitava itsensä uuteen tilanteeseen.
Kylmä sota oli jähmettänyt ja jakanut. Yhdysvallat oli toiminut jakolinjan toisella puolella demokraattisen läntisen maailman turvallisuuden ankkurina. Toisella puolella olivat Neuvostoliitto ja sen tukijat. Yli yön supervaltojen rivit harvenivat kahdesta yhteen, kuten Dahl kirjassaan osuvasti toteaa. Vastuu yksinapaisesta maailmasta kaatui Yhdysvaltain syliin, ja niin kävi yllättäen ja pyytämättä.
Ensimmäisestä koitoksestaan yksinapaisen maailman valtias selvisi hyvin. Yhdysvallat toimi viisaasti ja taitavasti asettuessaan tukemaan Helmut Kohlia ja Saksojen yhdistymistä. Ilman George Bush vanhemman vahvaa panosta meillä olisi Euroopassa poliittisena painolastinamme edelleenkin kaksi Saksaa.
Bush käännytti yllättävän vastahakoiset Margaret Thatcherin ja Francois Mitterrandin puolelleen ja sai myös Mihail Gorbatshovin ymmärtämään Saksan jaon järjettömyyden. Yksi kipupiste saatiin siis poistetuksi nopealla valtiomiesmäisellä leikkauksella.
Sitten alkoivat Balkanin sisällissodat. Tämän päivän perspektiivistä asiaa katsoen on hyvä muistaa, että Bill Clintonin johtaman Yhdysvaltain pelättiin vetäytyvän omiin oloihinsa, eikä osallistuvan tarpeeksi maailmanjärjestyksen ylläpitämiseen. Ruanda ja Somalia olivat sille varoittavia esimerkkejä, ja se piti kirjaimellisesti vetää mukaan hajoavan Jugoslavian kriisien ratkaisuihin.
Kosovo olikin sitten jo päinvastainen esimerkki: Yhdysvallat sai sotilaallisella voimallaan pysäytettyä silmittömän väkivallan ja etniset puhdistukset, kun se suostui vihdoin ja viimein sitä käyttämään.
Sitten olikin jo edessä kohtalokas syyskuun päivä vuonna 2001, 11. syyskuuta eli ”nine-eleven”, kuten sitä Yhdysvalloissa tavataan kutsua. Silloin maailman ainoan supervallan kohtaloksi tuli sivusta seurata, kuinka terrorismi oli saapunut Yhdysvaltoihin ja iskenyt rajusti sen politiikan, talouden ja sotilaallisen voiman ytimiin New Yorkissa ja Washingtonissa.
George Bush nuoremman reaktio oli nopea ja ankara. Samana syksynä Yhdysvallat iski Afganistaniin, missä al-Qaida oli talibanhallinnon tieten pitänyt majaansa ja kouluttanut terroristeja. Pian seurasi hyökkäys Irakiin. Aggressiivinen ääri-islamistinen uhka oli saanut maailman ainoan supervallan toimimaan.
Mutta kuten Dahl toteaa, Yhdysvaltoja moititaan siitä, jos se ei toimi ja sitä moititaan myös silloin, kun se toimii. Suo siellä, vetelä täällä. Sen on saanut kokea myös Barack Obama. Yhdysvaltain irrottautuminen Irakista on saanut ansaitut aplodinsa, mutta entistä vahvempi sotilaallinen sitoutuminen Afganistaniin taas ei. Myös Obama on saanut tuta poliittisen ja sotilaallisen liikkumavaransa rajallisuuden.
Onko Yhdysvalloilla sitten kilpailijoita, jotka ovat nousemassa uhkaamaan sen asemaa maailman ainoana supervaltana? Dahlin vastaus on kielteinen. Venäjä ei, Intia ei, Brasilia ei. Ainoa varteenotettava kilpailija on Kiina, mutta senkin nousua siivittää talous, eikä se ole kyennyt muuntamaan taloudellista voimaansa vaikutusvallaksi. Maa, jonne siirtolaiset edelleen tungeksivat on Yhdysvallat, ei Kiina.
Pauli Järvenpää
Kirjoittaja on Suomen suurlähettiläs Afganistanissa