Arno Rafael Minkkinen yllättää ja pysäyttää haastattelussaan

Arno Rafael Minkkinen yllättää ja pysäyttää haastattelussaan

Arno Rafael Minkkinen on amerikansuomalainen valokuvaaja. Hänen töitään on ollut esillä sadoissa näyttelyissä – yli kahdessasadassa ryhmänäyttelyssä sekä yli sadassa yksityisnäyttelyissä niin museoissa kuin gallerioissakin ympäri maailman. Valokuvaamisen lisäksi hän toimii taiteen emeritusprofessorina Massachusettsin yliopistossa Yhdysvalloissa ja dosenttina Aalto-yliopistossa Suomessa. Hänen 50-vuotisen valokuvaajan uransa parhaita paloja on nyt näytillä Tukholman Fotografiskassa. Suomen Tukholman-suurlähetystön eksklusiivisessa haastattelussa hän kertoo urastaan sen alkuvaiheista näihin hetkiin asti.

Henkilö seisoo vedessä laituria vasten.
Asikkala, Finland, 1992 © Arno Rafael Minkkinen

Onko kuviesi tyylin jatkuvuus tietoisesti tehty valinta?

– On. Tyylin jatkuvuus on erityisen tärkeää taiteilijan alkuvuosina. Jos tarkoituksena on jatkossakin saavuttaa yleisöä, jota ei koskaan oikeastaan tapaa, tämän yleisön täytyy pysyä mukana työssä. Ilman jotakin yhteyttä aikaisempiin töihin, ilman jonkinlaista jatkuvuutta, tunnistettavuus tyrehtyy. Jos kymmenen tuhatta valokuvaajaa kukin luovat kymmenen tuhatta erilaista työtä, kuka pysyy enää mukana? Jatkuvuuden ei tulisi kuitenkaan olla vain visuaalista. Konteksti ja sisältö ovat myös kantavia voimia. Kasvattaakseen yleisöään on pakko määritellä se liima, joka sitoo kuvan seuraavaan, projektin toiseen ja vuosien työn vuosikymmeniin.

Omissa töissäni aistin jatkuvuuden synnyn melkein välittömästi – eikä vain itseni aiheena, vaan myös Ingmar Bergmanin ja Federico Fellinin kaltaisten ohjaajien elokuvista saamani inspiraation. Löysin heidän piilevien kuviensa välistä tilan, johon pystyin loputtomasti tallentamaan työtäni. Joku voisi ajatella, että Salvador Dalin (jota muuten kättelin törmättyäni erään gallerian avajaisiin, kun olin juuri aloittanut yliopistossa eikä minulla vielä ollut taidetaustaa) työ oli se, joka vaikutti minuun ensimmäisenä. Sen sijaan se oli kuitenkin suomalaisten maalareiden, Akseli Gallen-Kallelan ja Eero Järnefeltin kirjojen uudelleentuotanto. Nämä teokset, joita vanhempani raahasivat mukanaan Brooklyniin matka-arkuissa, olivat lopulta ne, jotka läpäisevät omien muotokuvieni taustoja suomalaisessa järvimaisemassa. Myöhemmin saman vaikutuksen teki Guido lentämässä läntisen Amerikan rotkojen yllä Fellinin elokuvassa 8 ½.

Miten näet, että oma tyylisi on muotoutunut tähän pisteeseen?

– Alusta asti, vuodesta 1970, toiveenani oli luoda kuvia, jollaisia en ollut koskaan nähnyt – kuvia, joita ei minun tietämykseni mukaan oltu vielä koskaan luotu. Jos tyyli on objektiivisuuden (valokuvahan perustuu todellisuuteen) ja subjektiivisuuden (koska olemme ihmisiä) fuusio, vaikuttaisi siltä, että tyyli, tapamme nähdä, on ankkuroitu tähän kaksijakoisuuteen aineellisen todellisuuden ja metafyysisen olemuksemme maailmassa todellisuuden luomuksina. Tapamme nähdä maailma on pakko tulla sisältä päin, sillä se on niin henkilökohtaista. Tyylillä ei ole selityksiä. Et voi mitata sen lämpötilaa. Jos sitä opetetaan jollekulle, lopputulos tiedetään: käytetyt esimerkit alkavat ilmestyä kameran rullaan.

Toisin sanoen, kuten hetki sitten kirjoitin eräästä taiteilijasta, jota ihailen – on parempi kulkea valtavirtataiteen sivupolkuja, jotta löytää sen, miten itse näkee maailman ja haluaa sitä kuvata. Se tarkoittaa ennalta-arvattavuuden ohittamista, kokeellisuuteen luottamista ja villin spontaaniuden omaksumista ja syleilyä. Joka tapauksessa jokainen uusi kuva on pelottava yritys saavuttaa jatkuvuus ilman kopiointia tai matkimista. Tämän vuoksi mantrani opetuksessa on ”Tee siitä erilainen, mutta pitäydy samassa”.

 

 

Miksi juuri mustavalkokuvat?

– Näytän alastomalta värikuvissa, kuten kerran sanoin Life-lehden artikkelissa. Mustavalkokuvissa ei ole enää varsinaisesti minä, se voisi olla kuka vain. En ole koskaan tarkoittanut, että töissäni olisi kyse minusta, mutta silloin tällöin minun on pakko näyttää kuvissa kasvoni, jotta katsojat tietävät sen yhä olevan minä. Kuvissani olen lumen alla, pääni pulpahtaa ulos puunrungosta vedessä, tai ylävartaloni on tungettu roskakoriin. Tiesin alusta alkaen, etten voisi käyttää sijaisnäyttelijää. Kenenkään muun ei pitäisi ottaa riskejä, joita olen itse valmis ottamaan, eikä kenenkään ei pitäisi joutua vahingolla alttiiksi minun kuvieni vuoksi.

Valinnan takana on kuitenkin myös muita, henkilökohtaisempia syitä. Mustavalkokuvat ovat eräänlainen unimaailma, joka tavallaan liittyy Bergmanin ja Fellinin kaltaisiin ohjaajiin. Värit tuovat meidät tiettyyn tilanteeseen. Mustavalkoinen vaikuttaa ajattomalta, tai oikeastaan siltä, että siitä puuttuu aika. Asiat näkyvät pinnan alla, melkein tulossa pintaan. Niistä on vaikeampi saada kiinni, ne ovat surrealistisia, tunnetasolla seksikkäämpiä, eroottisempia, mutta myös henkisempiä. Jos vertaat Michelangelo Antonionin teoste Red Desert hänen teokseensa L’Avventura, näet ja tunnet eron. Jälkimmäisessä, aikaisemmassa mustavalkoelokuvassa, eksistentiaalinen kuilu tarttuu sinuun kuin meri-ilman kosteus tekee jopa päiviä jälkikäteen. Vielä nytkin tunnen sen rannikon jännitteet, kun vain ajattelenkin L’Avventuran alkupuoliskoa. Vaikka molemmat elokuvat ovat musertavia, Red Desertin väri käveli mukanani ulos elokuvateatterista todellisuuteen. Mustavalkoisessa minun täytyy itse viimeistellä jotakin. Värillisessä kaikki on jo siinä. Sillä ei ole oikeastaan mitään tekemistä sen kanssa, mikä on parempaa, kauniimpaa, mukaansatempaavampaa tai tehokkaampaa.

Tunteeko taiteilija olevansa jotenkin erityisen paljaana, kun on itse omalla kehollaan osana kuvan aihetta?

– Aluksi kyllä, mutta myöhemmin ei niinkään. Totuin tuijotukseen jo syntymästäni lähtien suulakihalkion vuoksi. Kun aloin ensimmäisiä kertoja käyttää koulubussia, kiusaajilta ei kestänyt kauaakaan alkaa laskea leikkiä lommosta nenässäni ja arvesta huulessani. Olin kuusivuotiaana myös huomattavan pitkä, eikä sekään varsinaisesti auttanut. Tuijotus ja huomio painuivat alitajuntaani, mikä teki esiintymisen kuvissa alastomana helpoksi. En kuitenkaan tehnyt sitä tullakseni nähdyksi. Oikeastaan alastomuudestani tuli filosofinen asia, sillä alastomina me tulemme tähän maailmaan, ja alastomina me myös lähdemme täältä. Luonnon loistokkuudessa meidän osamme on hyvin pieni. Voin olla saaressa Suomessa koko päivän aivan alastomana seuranani vain kolmijalka, kamera, nahka ja luut, taivas, vesi, auringon säteet – ja joskus kärpänen selässäni.

Millä aikavälillä näyttelyssä esillä olevat kuvat on otettu?

– Kun työskentelin copywriterinä mainosalalla Madison Avenuella, asiakkaanani kameranvalmistaja Minolta, loin iskulauseen ”Se, mitä tapahtuu mielessäsi, voi tapahtua kamerassasi” (What happens inside your mind can happen inside a camera). Aloin uskoa siihen niin paljon, että päätin jättää mainosmaailman ja alkaa opiskella valokuvausta. Työn Fotografiskan näyttelyssä alkavat noilta ajoilta vuodesta 1970 aina tähän vuoteen 2020 asti. Mukana on useita vuosia jokaiselta vuosikymmeneltä, ja ne muodostavat jatkumon töistä tasaisin väliajoin, kuin roiskeet joita pyörivä kivi jättää yhteensä kahteensataan vuodenaikaan. Elämme pidempään, jos laskemme vuosien sijasta vuodenaikoja! Kuvauspaikat, kuten vuodetkin, ovat levittäytyneet laajalle yli kolmenkymmenen maan, ja kolmenkymmenen Amerikan osavaltion alueelle aina Alaskasta Floridaan ja Arizonasta Maineen.

Onko sinulla jotain omaa suosikkia näyttelyssä esillä olevista teoksista? Kertoisitko sen muotoutumisesta ja synnystä?

– Suosikkejani ovat usein ne kuvat, jotka olen tehnyt viimeisimpänä.

Tässä tapauksessa mainitsen kuitenkin kuvan, joka juuri myytiin eilen. Tämä kuva ei ole koskaan ollut yhdessäkään aiemmassa kokoelmassani ennen kuin sen julkaistiin Minkkisessä (Kehrer Verlag), joka voitti saksalaisen valokuvakirjapalkinnon parhaana erikoistutkielmana vuosina 2019 ja 2020.

Kuvan nimi on Among the Water Lilies ja se on otettu Pachaugissa, Connecticutissa 1972. Tein sen työskennellessäni yhä mainosalalla ja asuessamme New Yorkissa. Lainasin roskatynnyrin mainostoimistolta, maalasin sen mustaksi ja ajoin sen kanssa kesäpaikkaan Connecticutissa. Kahlattuani veteen itselaukaisin kädessäni ja painava roskatynnyti pääni päällä huomasin, etten ollut etukäteen miettinyt poistumisstrategiaa. Poispääsy tynnyristä ei ollutkaan mikään helppo juttu. Mitä jos olisin liukastunut mudassa ja pudonnut veteen kaiken sen painon kanssa! Olisin yhä edelleen lumpeiden luona.

Vaikka kuva on niinkin aikaista tuotantoa, siinä on nähtävissä monia tunnusmerkkejä myös myöhäisemmistä töistäni: kokeellisuus, surrealistisuus, vaara, huumori ja jopa omat kasvoni. Se kuuluu erityislaatuiseen gallerian sisällä olevaan galleriatilaan, joka on omistettu kahdellekymmenelle vintage-työlle 70-luvun alusta. Mene katsomaan sitä – se katsoo takaisin.

Fotografiskan näyttely on avoinna elokuun 28. päivästä 2020 tammikuun 17. päivään 2021 asti.

Teksti: Jasmin Tossavainen
Kuvat: Arno Rafael Minkkinen