Rauhan rakentaminen on Pohjois-Irlannissa sukupolvien projekti
Nobel-palkittu Martti Ahtisaari on epäilemättä maailmalla tunnetuin, mutta ei ainoa suomalainen kansainvälisten konfliktien ratkaisija. Suomen ansiot rauhantyön saralla tunnetaan erityisen hyvin Pohjois-Irlannissa, jossa poliittinen tilanne on vähitellen normalisoitunut vuosikymmeniä kestäneen vastakkainasettelun jälkeen.
Aaro Suonio seurasi Pohjois-Irlannin rauhanprosessia paikan päällä Belfastissa kolmentoista vuoden ajan kansainvälisen aseidenluovutuskomission tiedottajana ja kabinettipäällikkönä. ”Rauhan rakentamisessa on aina kyse pitkästä prosessista, mutta entisen kaltaiseen konfliktiin ei nähdäkseni enää ole paluuta.”
1960-luvun lopulta 1990-luvun lopulle kestäneet Pohjois-Irlannin levottomuudet tunnetaan paikan päällä nimellä troubles, vaikeudet. Väkivaltaisuuksien kierre brittihallintoa tukevan, enimmäkseen protestanttisen enemmistön ja Irlannin yhdistämistä ajavan, pääasiassa katolisen vähemmistön välillä varjosti pohjoisirlantilaisten elämää vuosikymmenien ajan. 1990-luvun alkuun mennessä Britannian ja Irlannin hallitukset päätyivät yhteistyössä etsimään konfliktille ratkaisua rauhanomaisin keinoin, mikä merkitsi Pohjois-Irlannin rauhanprosessin alkua.
Varsinaisten rauhanneuvottelujen alkamista varjosti kuitenkin ratkaisematon asekysymys. Erityisesti unionistiosapuoli vaati, että tasavaltalaisten suurimman puolisotilaallisen järjestön, IRA:n on luovutettava aseensa ennen kuin neuvottelut voivat alkaa. Kansainvälisen aseidenluovutuskomission perustamista päätyi vuonna 1996 ehdottamaan ns. Mitchellin-komissio, jonka yhtenä jäsenenä oli valtioneuvos Harri Holkeri. Independent International Commission on Decommissioning (IICD) perustettiin vuotta myöhemmin [1997], minkä myötä rauhanneuvottelut saatiin käyntiin.
Suomella oli komissiossa alusta asti näkyvä rooli, sillä Suomi valittiin komission kolmanneksi jäseneksi Kanadan ja Yhdysvaltojen rinnalle. Suomen edustaja komissiossa oli prikaatikenraali Tauno Nieminen, joka pian kutsui työhön myös Suonion – miehet olivat ennestään toisilleen tuttuja kriisinhallintaoperaatiosta Balkanilta.
Miksi juuri Suomi valikoitui mukaan rakentamaan Pohjois-Irlantiin rauhaa?
”Yksi tärkeimpiä työvälineitämme rauhanvälitykseen liittyvissä tehtävissä on uskottava puolueettomuus”, Suonio arvioi. IICD:ssa Suomen jäsenyydellä oli tasapainottava merkitys, sillä Kanadalla kansanyhteisön jäsenenä saattoi nähdä olevan läheiset suhteet brittihallitukseen, ja suuren irlantilaissiirtokunnan omaavalla Yhdysvalloilla puolestaan Irlantiin.
”Se, että meistä [Suomesta] tiedetään aika vähän, voi tässä yhteydessä olla voimavara: meitä kohtaan on vähän jos ollenkaan ennakkoluuloja.”
Työkentän herkkyys edellytti tasapainottelua
Alkuvaiheet Pohjois-Irlannissa olivat Suonion perheelle monestakin syystä mieleenpainuvia. Belfast muuttui iltaisin kuuden jälkeen aavekaupungiksi, jonka kaduilla liikkuivat ainoastaan poliisin panssaroidut ajoneuvot tai armeijan joukot. Kaupungin ainoaan ostoskeskukseen ei pommi-iskun pelossa saanut viedä käsilaukkua eikä sateenvarjoa.
”Alussa kaikki oli niin uutta: värikkäät muraalit [seinämaalaukset] poliittisine iskulauseineen, kansallisuusaatteiden väreissä liehuvat liput ja viirit sekä vilkkaat ja uteliaat pohjoisirlantilaiset omintakeisine aksentteineen”, Suonio muistelee. ”Lähes kahdeksan kuukautta kestäneet rauhanneuvottelut Britannian hallituksen, Irlannin hallituksen, unionistien ja nationalistien välillä heti alkuun oli melkoinen tapahtuma. Prosessin osakseen saama valtava huomio hämmensi.
IICD:n mandaatti oli neliosainen: komission tehtävänä oli konsultoida puolisotilaallisia järjestöjä sekä heidän lähellään olevia poliittisia tahoja, esittää menetelmiä aseiden hävittämiselle, edesauttaa itse hävittämistä sekä raportoida työn etenemisestä Britannian ja Irlannin hallituksille.
Suonio itse toimi ensimmäiset vuodet kenraali Niemisen avustajana ja komission tiedottajana, ja vuodesta 2002 lähtien kabinettipäällikkönä. Työnkuva koostui pääasiassa taustakeskusteluista ja yhteydenpidosta kahden hallituksen, puolisotilaallisten järjestöjen ja tiedotusvälineiden kanssa. Kiistanalainen ja vaikea kysymys aseiden keräämisestä oli jatkuvasti niin brittitiedotusvälineiden kuin kansainvälisen median hampaissa.
”Työkenttämme herkkyyden takia oli erittäin tärkeää oppia sanomaan mahdollisimman vähän, mahdollisimman monisanaisesti. Osallistuin työni puolesta myös itse aseiden hävittämiseen, mutta tästä tärkeimmästä osasta työtämme en puhu julkisesti edes tehtävän päättymisen jälkeen.”
Komennuksen alkaessa sen kestosta ei ollut mitään tietoa. Paikalliset epäilivät, että Suonion lapset ehtivät yliopistoon ennen kuin komission työ on ohi – mikä lopulta pitikin paikkansa vanhimman lapsen osalta. Kolmeentoista vuoteen mahtui hetkiä, jolloin tuntui siltä, ettei 1998 solmitun pitkänperjantain rauhansopimuksen eri osa-alueiden toimeenpanosta tule mitään. Myös huippuhetkiä riitti, niin työ- kuin yksityiselämän puolella.
”Monet suuret poliittiset käänteet, pääministeritapaamiset, käynti 10 Downing Streetilla ja tietysti itse aseiden hävittäminen ovat jääneet mieleen, kuten myös suuren kansainvälisen lehdistötilaisuuden koolle kutsuminen alle vuorokaudessa ja siitä tiedottaminen. Toki Pohjois-Irlannin yhteishallituksen muodostaminen poliittisten ääripäiden kesken [2007] oli ehdoton huippukohta”, Suonio luettelee. ”Ilman vaimoa ja poikiani olisi jäänyt pitkä sarka kyntämättä. Vaimoni Taina oli myös komissiomme palveluksessa viimeiset viisi vuotta.”
Rauhantyössä kaikki lähtee tahdosta
IICD lopetti virallisesti toimintansa keväällä 2010, jonka jälkeen komissio on valmistellut loppuraporttiaan. Raportti on nyt käytännössä valmis, ja se tullaan luovuttamaan Britannian ja Irlannin hallituksille. ”Se, miten raportti mahdollisesti julkaistaan, on täysin hallitusten asia”, Suonio kertoo. ”Me vastaamme kysymyksiin, jos on tarve, mutta huomio ei ole enää komissiossa, sillä komission työ on päättynyt.”
Pohjois-Irlannissa on edelleen poliittisia ääriryhmiä, jotka eivät hyväksy yhteishallintoa. Rauhanomaista kehitystä vauhditti pitkään jatkunut talouskasvu, joka nyt on toistaiseksi päättynyt. Joidenkin arvioiden mukaan erityisesti pohjoisirlantilaiset nuoret ovat vaaravyöhykkeessä työttömyyden ja näköalattomuuden lisääntyessä. ”Sosiaaliset ongelmat ovat aina osittain radikalisoitumisen taustalla”, Suonio myöntää. ”Mutta väestön suuri enemmistö on väkivallattoman ratkaisun takana. Suurimmat avohaavat on nähdäkseni ommeltu taitavasti kiinni.”
Kun Suonion perhe muutti Belfastiin vuonna 1997, sen keskusta oli täysin autio. Nykyään Belfast on vilkas eurooppalainen kaupunki, ja sen keskustasta on tullut kaupunkilaisille yhteinen alue, jossa kahden eri väestöryhmän nuoret elävät sulassa sovussa.
Väkivallan uhka on Pohjois-Irlannissa edelleen olemassa ja siihen on Suonion mukaan syytä varautua. Tilanne on kuitenkin muuttunut 1990-luvulta siinä mielessä, että väkivaltaisuuksille ei enää ole populaaria kannatusta. ”Sanon aina, että rauhan rakentamisessa on kyse sukupolvien prosessista. Todellinen työ alkaa vasta, kun kansainväliset fasilitaattorit poistuvat”, Suonio arvioi.
”Saavutuksia ei pidä ottaa itsestään selvyytenä.”
Teksti: Tiina Heinilä, Suomen suurlähetystö
Kuvat: Aaro ja Taina Suonio