Suomen ja Kanadan suhteiden historia

1749–1920

Vaikka Suomi itsenäistyi vasta 6.12.1917, varhaisimmat yhteydet Suomen ja Kanadan välillä solmittiin jo Suomen ollessa osa Ruotsi-Suomen kuningaskuntaa (1200—1809) ja sittemmin Venäjän autonominen suuriruhtinaskunta (1809—1917). Näistä merkittävimmän ja ehkä aivan ensimmäisen yhteyden rakensi Pietari (Pehr) Kalm, joka oli tutkimusmatkailija, luonnontieteilijä sekä kasvitieteilijä. Hän tutki Uuden Ranskan aluetta vuonna 1749 sekä Niagaran putousten aluetta 1750 dokumentoiden löytönsä huolellisesti.

Sen sijaan vähemmän tervetullut oli Nils Gustaf von Schoultz, joka rantautui vuonna 1838 lähellä Prescottia Ontariossa. Hän nimittäin johti 190-miehistä amerikkalaista hyökkäysjoukkoa, jonka tarkoituksena oli "vapauttaa" Ylä-Kanada. Von Schoultz kuitenkin vangittiin ja teloitettiin.

Suomalaisia siirtolaisia saapui 1870-luvulla työskentelemään kanava- ja rautatietyömaille, myöhemmin myös kaivoksille ja tukkisavotoille. 1890-luvulle tultaessa suomalaisia siirtokuntia oli perustettu niin Brittiläiseen Kolumbiaan, preeriamaakuntiin kuin Ontarioonkin, ja niissä uudisasukkaat raivasivat maatiloja, kalastivat, pyytivät ja metsästivät riistaa. Koska suomalaiset tulivat maasta, jossa maasto ja ilmasto ovat hyvin samantyyppiset kuin Kanadassa, heillä oli hyvät valmiudet kesyttää Kanadan erämaata. Suomalaiset naiset taas olivat erittäin kysyttyjä piioiksi, asuntoloiden pitäjiksi sekä tukkisavottakokeiksi.

1890-luvun lopussa Kanadan hallitus kaipasi lisää uudisasukkaita ja ryhtyi aktiivisesti rekrytoimaan suomalaisia siirtolaisia levittämällä Suomessa kirjallisuutta. Hallitus myös sponsoroi arvostetuista suomalaisista koostuneen ryhmän kiertämään ympäri Kanadaa ja etsimään sopivia alueita, joille Suomen venäläistämispolitiikkaan tyytymättömät suomalaiset voisivat joukoittain muuttaa. Tämä suunniteltu massamuutto ei kuitenkaan toteutunut, mutta sen sijaan jo olemassa olevien suomalaisyhteisöjen lähistölle asettui jatkuvasti lisää suomalaisia.

Vuonna 1901 Brittiläinen Kolumbia antoi Malcolm-saaren ryhmälle Vancouver-saaren hiilikaivostyöläisiä, jotka perustivat sinne lyhytikäisen sosialistis-utopistisen yhteisön nimeltä Sointula. Ensimmäisen maailmansodan aikana suomalaissiirtolaiset osoittivat lojaalisuuttaan Kanadalle tarjoutumalla palvelemaan Kanadan asevoimissa, pääasiassa 94. pataljoonassa sekä 223. skandinaavisessa pataljoonassa. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen liittoutuneet, myös Iso-Britannia dominioineen, tunnustivat Suomen itsenäisyyden ulkoministerien neuvostossa Pariisissa 3.toukokuuta 1919.

1920–1938

1920-lukuun mennessä Kanadan suomalaisiirtolaisyhteisöt olivat pitkälti rakentuneet ja toimivat jäsentyneesti: suomalaisilla oli oma sanomalehtiverkostonsa, niin keskinäisen avun ja seurakuntien seuroja kuin raittius-, urheilu- ja vapaa-ajanseurojakin sekä osuuskuntia. Suomalaiset olivat lukutaitoista väkeä, joka myös osallistui aktiivisesti poliittiseen keskusteluun ja kannatti vankasti Kanadan ammattiliitto- ja äänioikeusliikettä. Vuonna 1921 Kanadassa toimitetun väestölaskennan mukaan maassa asui 21 494 suomalaista alkuperää olevaa henkilöä.

Vastaitsenäistyneessä Suomessa tunnustettiin hyvien Kanadan-suhteiden ja maan kasvavan suomalaissiirtolaisväestön merkitys. 23.1.1923 Akseli Rauanheimo (1923—1932) nimitettiin Suomen konsuliksi Kanadaan ja Montrealiin avattiin Suomen konsulaatti. Samaan aikaan Kanadaan suuntautunut suomalaissiirtolaisuus eli voimakkainta vaihettaan, ja nyt suomalaisia muutti myös Quebecin maakuntaan.

Sen jälkeen kun Yhdysvallat oli tiukentanut siirtolaislakejaan vuonna 1922, Kanadaan saapuvien suomalaissiirtolaisten vuosittainen määrä kasvoi voimakkaasti. Vuosina 1923—1930 lähes 35 000 suomalaista siirtolaista saapui Kanadaan. Vaimonsa Betty Järnefelt-Rauanheimon taitavalla avustuksella konsuli Rauanheimo selvisi apua hakeneiden siirtolaisten tasaisesta virrasta. Vuonna 1925 konsulaatti muutettiin pääkonsulinvirastoksi, ja vuosikymmenen loppuun mennessä siellä toimi myös varakonsuli ja hallinnollista henkilökuntaa.

Rauanheimo oli poikkeuksellinen mies, jota kutsuttiin hellästi suomalaissiirtolaisten "paimeneksi". Hän hankki menestyksekkäästi varoja niin kanadalaisilta suuryrityksiltä, erityisesti Canadian Pacific Railroadilta, kuin Suomen merimieslähetykseltäkin, jotta Montrealiin päästiin perustamaan Suomalaisten siirtolaisten koti ja merimieslähetys. Huhtikuussa 1927 pastori F. Pennanen saapui Suomesta merimieslähetyksen pastoriksi.

Syyskuussa 1927 Suomalaiseen siirtolaiskotiin saapuivat sen ensimmäiset rekisteröidyt vieraat. Kiireisimpinä aikoina tässä 26-huoneisessa talossa sijoitettiin jopa viidestä kuuteen vuodetta samaan huoneeseen. Kaikkiaan tuhannet siirtolaiset saivat turvaa tästä väliaikaisesta "kodista", joka toimi myös ruoanjakelupaikkana, työnvälitystoimistona sekä postinkeruupaikkana vastasaapuneille ja kiertävinä työntekijöinä toimineille siirtolaisille.

Antamalla tukensa kahden ulkosuomalaisjärjestön perustamiselle Suomeen vuonna 1927 Suomen hallitus ilmaisi, että vanha kotimaa halusi edelleen olla aktiivisesti yhteydessä ja kulttuurivaihdossa ulkomailla olevien suomalaissiirtolaisten kanssa. Vaikean alun jälkeen Suomi-seura otti tehtäväkseen rakentaa siltaa Kanadan ja Suomen välille järjestämällä kulttuurimatkoja, tarjoamalla luotettavaa ja positiivista informaatiota Suomesta sekä toivottamalla ulkosuomalaisia tervetulleiksi takaisin kotimaahansa.

Rauanheimon informatiivinen Kanadan-Kirja (The Canada Book) (WSOY 1930) oli korvaamaton opas Suomesta Kanadaan muuttaville. Betty Järnefelt-Rauanheimo julkaisi novellikokoelman Vierailla Veräjillä (At Strange Gates) (WSOY 1928). Novelleissa kuvattiin todellisia siirtolaiskokemuksia sekä siirtolaisuudesta seuranneita emotionaalisia ongelmia.

Kanada ryhtyi kiristämään siirtolaispolitiikkaansa vuonna 1931, ja siirtolaisvirran suunta kääntyi monien työttömien suomalaisten palatessa kotimaahansa. Lama oli iskenyt pahasti suomalaisiin siirtolaisyhteisöihin, ja Rauanheimo tunsi myötätuntoa nälkäisiä ja sairaita kohtaan. Hän kävi aktiivista kirjeenvaihtoa Kanadan hallituksen kanssa ja vaati sitä kantamaan vastuunsa sairaista, loukkaantuneista ja nälkäisistä.

Hän auttoi itse monia hädässä olevia siirtolaisia ja antoi jopa takkinsa eräälle palautetulle siirtolaiselle. Yhdeksän Kanadassa vietetyn antaumuksellisen palvelusvuoden jälkeen ylikonsuli Rauanheimo kuoli. Lamasta huolimatta siirtolaiset kokosivat varansa yhteen pystyttääkseen hautakiven, jossa muistokirjoituksena luki: "Akseli Rauanheimo – siirtolaisten isä".

Monet Kanadaan jääneistä vasemmistolaisista suomalaisista osallistuivat mielenosoituksiin, nälkämarsseihin sekä lakkoihin. He kannattivat myös sosialistisia liikkeitä, erityisesti the Finnish Organization of Canadaa (FOC), joka julkaisi Vapaus-nimistä sanomalehteä, ja Kanadan valtiollinen poliisi RCMP tarkkaili heidän toimintaansa. Monia kanadansuomalaisia, niin toimittajia, ay-johtajia kuin tavallisia köyhtyneitä siirtolaisiakin, karkotettiin. FOC kiellettiin 1940, sen omaisuus takavarikoitiin ja sen toimipaikat olivat suljettuina aina vuoteen 1943, jolloin kielto lopulta mitätöitiin.

Rauanheimon tilalle tuli Aaro Jalkanen (ylikonsulina 1932—1939), joka raportoi konsulaatissa käyneen vuonna 1932 pelkästään passiasioissa noin kymmenentuhatta henkilöä. Samana vuonna siirtolaiskoti joutui sulkemaan ovensa varojen puutteessa. Jalkanen halusi vaihtoehdon vahvalle sosialistiselle liikkeelle ja piti siksi yhtenä tärkeimmistä tehtävistään Kanadassa isänmaallisten ja konservatiivisten Suomen kansalaissodan veteraanijärjestöjen tukemista sekä Suomalaisen kansallisseuran (The Loyal Finns in Canadan) ja suomalaisten luterilaisten seurakuntien avustamista.

Jalkanen piti useita isänmaallisia puheita ja kirjoitti sanat isänmaallisen liikkeen tunnuslauluun "Isänmaan ääni". Uudet konservatiiviset järjestöt loivat vahvat yhteydet Suomi-seuraan. Näitä verkostoja käytettiin myös vuodeksi 1940 suunniteltujen Helsingin olympiakisojen mainostamiseen. Merkittävää kulttuurivaihtoa oli myös mieskuoro Finlandian vierailu sekä suomalaiset näyttelyt Torontossa ja Vancouverissa. Myös poliitikkoja ja yksittäisiä muusikkoja ja laulajia kiersi Kanadassa. Tämän yhteisen ponnistuksen seurauksena tietämys Suomesta, sen kulttuurista, urheilusta ja politiikasta Kanadassa kasvoi.

1938–

Olympialaisten innokas suunnittelu sai äkkilopun Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen 30.11.1939. Sota nousi Kanadassa heti otsikoihin, ja yleinen mielipide tuki vahvasti "urhoollista Suomea". 14.12.1939 Neuvostoliitto erotettiin Kansainliitosta, joka julistuksessaan tuomitsi maan toimet Suomen tasavaltaa vastaan. Tätä julistusta seurasivat brittien ja liittoutuneiden lupaukset sotilaallisesta avusta.

Noin 250 suomalaissiirtolaista lähti Kanadasta puolustamaan Suomea, ja he liittyivät "amerikkalaislegioonaan". Alun perin Kanadan ulkomaalaisten värväytymistä koskeva laki esti suomalaissyntyisiä Kanadan kansalaisia taistelemasta vapaaehtoisina tässä Daavidin ja Goljatin välisessä taistossa. Seuraavien kolmen ja puolen kuukauden aikana nyttemmin K. F. Altion (1939—1941) isännöimä pääkonsulaatti ja eri puolille Kanadaa perustetut seitsemän kunniakonsulaattia elivät varsin myrskyisiä aikoja, kun ne joutuivat järjestämään passeja ja asiakirjoja kanadansuomalaisille vapaaehtoisille sekä vaatimaan Kanadan hallitusta ratkaisemaan kantansa niitä Kanadan kansalaisia kohtaan, jotka olisivat halunneet taistella Suomessa.

Konsulaatit myös kuljettivat Suomeen tavaroita ja varoja, joita Kanadassa olivat keränneet useat Suomen avustusjärjestöt (Finland Aid) sekä vastaperustettu Canadian Relief Fund, jota johti senaatin konservatiivipuolueen johtaja ja entinen Kanadan pääministeri Arthur Meighen. 1.3.1940 Kanada ilmoitti kansalaistensa olevan vapaita värväytymään Suomen asevoimien palvelukseen. Tämä johti historiallisesti ainutlaatuisen "Suomen pienoisarmeijan" perustamiseen Kanadassa. Eversti Hunterille, joka oli Ontarion maakuntaparlamentin jäsen, tarjottiin kanadalaisten ja brittijoukkojen johtajuutta Suomessa.

9.3.1940 senaattori Meighen lähetti Suomen presidentille Kyösti Kalliolle sähkeen, jossa hän sanoi, että "Ontario tukee Suomea ja lähettää välittömästi 2000 miestä auttamaan Suomea taistelussa." Aselevon tultua voimaan vain neljä päivää myöhemmin, 13.3.1940, Suomen pienoisarmeija kuitenkin kotiutettiin ennen sen lähettämistä Suomeen. Suomen avustustoiminta kuitenkin jatkui vielä vuoden ajan.

Suomen ja Kanadan väliset suhteet viilenivät kevään ja kesän 1941 aikana Suomen yhteistyön lisääntyessä Kanadan vihollismaan Saksan kanssa. Muutama päivä sen jälkeen kun Saksa oli hyökännyt Neuvostoliittoon 22.6.1941, suomalaisista tuli Saksan liittolaisia taistelussa Neuvostoliittoa vastaan. Britannian Helsingin-edustusto, joka hoiti myös Kanadan etuja Suomessa, suljettiin 1.8.1941. Viikkoa myöhemmin Suomen konsulaatit Kanadassa määrättiin suljettaviksi, ja ylikonsuli K. Kuusamo (1941) palasi Suomeen. 11.8.1941 Ruotsin ylikonsuli nimettiin hoitamaan suomalaisten etuja Kanadassa.

Neuvostoliitto painosti Isoa-Britanniaa julistamaan sodan Suomea vastaan, ja Iso-Britannia puolestaan painosti Brittiläistä kansainyhteisöä liittymään sodanjulistukseen. Kanada oli aluksi vastahakoinen julistamaan sotaa Suomelle. Lopulta, 6.12.1941 – Suomen itsenäisyyspäivänä – Iso-Britannia julisti sodan Suomea vastaan. Kanada seurasi päivää myöhemmin. Kaksi tuntia ennen kuin uutiset Pearl Harbourista saapuivat Ottawaan suomalaisille siirtolaisille oli alettu jakaa todistuksia, jotka suojelivat heitä ankaralta kohtelulta viholliskansalaisina Kanadassa.

Toisin kuin japanilaisilta, italialaisilta ja saksalaisilta siirtolaisilta, Suomen kansalaisilta vaadittiin Kanadassa vain sormenjälkien antamista poliisille, minkä lisäksi heidän liikkumistaan sekä mahdollisuuttaan omistaa tuliaseita rajoitettiin jonkin verran, posti- ja rahankuljetukset loppuivat ja valtio takavarikoi jonkin verran suomalaisten omaisuutta. Loppusodan aikana kanadansuomalaiset antoivat täyden tukensa Kanadan sotaponnistuksille värväytymällä Kanadan asevoimiin, työskentelemällä sotateollisuudessa sekä keräämällä varoja.

Saksan antauduttua toukokuussa 1945 Suomen ja Kanadan suhteet alkoivat palautua normaaleiksi. Syyskuussa 1945 Kanada poisti vaatimuksen suomalaisten rekisteröitymisestä, ja joulukuussa pienten avustuserien sekä henkilöpostin kuljetus Suomeen jatkui. Pariisin rauhansopimus ratifioitiin Kanadan parlamentissa 19.9.1947 ja Suomen vihollisstatus kumottiin. Diplomaattiset suhteet palautettiin 21.11.1947, ja 1.12.1947 Suomi nimitti Urho Toivolan (1948—1952) Ottawaan vasta-avatun Suomen lähetystön johtoon. Vuonna 1952 hänen tilalleen virkaan tuli Hans Martola (1952—1954), jota puolestaan seurasi Sigurd von Numers (1954—1959). Maaliskuussa 1948 Kanadan valtio palautti kaiken Suomen kansalaisilta takavarikoimansa omaisuuden. Vuotta myöhemmin Kanadan Ruotsin-suurlähettiläs Tukholmassa sai hoitoonsa myös Kanadan edunvalvonnan Suomessa.

Sodanjälkeisellä kaudella siirtolaisuus Suomesta Kanadaan lisääntyi jälleen, ja sotaa edeltävän kauden hyvät suhteet maiden välillä palautuivat ennalleen. Matkailu lisääntyi, ja vuoden 1959 alussa viisumivaatimukset poistettiin. Vuonna 1961 toimitetun väestölaskennan mukaan maassa asui 59 436 alkuperältään suomalaissyntyistä henkilöä. Vuonna 1960 Suomen Ottawan-lähestystö muuttui suurlähetystöksi, ja Artturi Lehtinen (1959—1964) nimitettiin suurlähettilääksi. Vuotta myöhemmin Kanada avasi suurlähetystön Helsingissä, ja sen johtoon tuli suurlähettiläs John Harrison Cleveland.

Siitä lähtien maiden väliset suhteet ovat kukoistaneet niin yhteisissä YK-tehtävissä ulkomailla, urheilu-, taide-, tiede- ja opiskeluvaihdossa, lisääntyneessä kaupassa kuin virallisissa kulttuuri-, talous-, sosiaali- ja poliittisissa sopimuksissakin.

 

Artikkelin kirjoittanut historian professori Varpu Lindström (1948-2012).