Suomen edustautumisen historia Kanadassa
1920-luvulla vastaitsenäistyneessä Suomessa tunnustettiin hyvien Kanadan-suhteiden ja maan kasvavan suomalaissiirtolaisväestön merkitys. 23.1.1923 Akseli Rauanheimo (1923—1932) nimitettiin Suomen konsuliksi Kanadaan ja Montrealiin avattiin Suomen konsulaatti. Samaan aikaan Kanadaan suuntautunut suomalaissiirtolaisuus eli voimakkainta vaihettaan, ja nyt suomalaisia muutti myös Quebecin maakuntaan.
Sen jälkeen kun Yhdysvallat oli tiukentanut siirtolaislakejaan vuonna 1922, Kanadaan saapuvien suomalaissiirtolaisten vuosittainen määrä kasvoi voimakkaasti. Vuosina 1923—1930 lähes 35 000 suomalaista siirtolaista saapui Kanadaan. Vaimonsa Betty Järnefelt-Rauanheimon taitavalla avustuksella konsuli Rauanheimo selvisi apua hakeneiden siirtolaisten tasaisesta virrasta. Vuonna 1925 konsulaatti muutettiin pääkonsulinvirastoksi, ja vuosikymmenen loppuun mennessä siellä toimi myös varakonsuli ja hallinnollista henkilökuntaa.
Rauanheimo oli poikkeuksellinen mies, jota kutsuttiin hellästi suomalaissiirtolaisten "paimeneksi". Hän hankki menestyksekkäästi varoja niin kanadalaisilta suuryrityksiltä, erityisesti Canadian Pacific Railroadilta, kuin Suomen merimieslähetykseltäkin, jotta Montrealiin päästiin perustamaan Suomalaisten siirtolaisten koti ja merimieslähetys. Huhtikuussa 1927 pastori F. Pennanen saapui Suomesta merimieslähetyksen pastoriksi.
Syyskuussa 1927 Suomalaiseen siirtolaiskotiin saapuivat sen ensimmäiset rekisteröidyt vieraat. Kiireisimpinä aikoina tässä 26-huoneisessa talossa sijoitettiin jopa viidestä kuuteen vuodetta samaan huoneeseen. Kaikkiaan tuhannet siirtolaiset saivat turvaa tästä väliaikaisesta "kodista", joka toimi myös ruoanjakelupaikkana, työnvälitystoimistona sekä postinkeruupaikkana vastasaapuneille ja kiertävinä työntekijöinä toimineille siirtolaisille.
Olympialaisten innokas suunnittelu sai äkkilopun Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen 30.11.1939. Noin 250 suomalaissiirtolaista lähti Kanadasta puolustamaan Suomea, ja he liittyivät "amerikkalaislegioonaan". Alun perin Kanadan ulkomaalaisten värväytymistä koskeva laki esti suomalaissyntyisiä Kanadan kansalaisia taistelemasta vapaaehtoisina tässä Daavidin ja Goljatin välisessä taistossa.
Seuraavien kolmen ja puolen kuukauden aikana nyttemmin K. F. Altion (1939—1941) isännöimä pääkonsulaatti ja eri puolille Kanadaa perustetut seitsemän kunniakonsulaattia elivät varsin myrskyisiä aikoja, kun ne joutuivat järjestämään passeja ja asiakirjoja kanadansuomalaisille vapaaehtoisille sekä vaatimaan Kanadan hallitusta ratkaisemaan kantansa niitä Kanadan kansalaisia kohtaan, jotka olisivat halunneet taistella Suomessa.
Konsulaatit myös kuljettivat Suomeen tavaroita ja varoja, joita Kanadassa olivat keränneet useat Suomen avustusjärjestöt (Finland Aid) sekä vastaperustettu Canadian Relief Fund, jota johti senaatin konservatiivipuolueen johtaja ja entinen Kanadan pääministeri Arthur Meighen.
Suomen ja Kanadan väliset suhteet viilenivät kevään ja kesän 1941 aikana Suomen yhteistyön lisääntyessä Kanadan vihollismaan Saksan kanssa. Muutama päivä sen jälkeen kun Saksa oli hyökännyt Neuvostoliittoon 22.6.1941, suomalaisista tuli Saksan liittolaisia taistelussa Neuvostoliittoa vastaan. Britannian Helsingin-edustusto, joka hoiti myös Kanadan etuja Suomessa, suljettiin 1.8.1941. Viikkoa myöhemmin Suomen konsulaatit Kanadassa määrättiin suljettaviksi, ja pääkonsuli K. Kuusamo (1941) palasi Suomeen. 11.8.1941 Ruotsin pääkonsuli nimettiin hoitamaan suomalaisten etuja Kanadassa.
Saksan antauduttua toukokuussa 1945 Suomen ja Kanadan suhteet alkoivat palautua normaaleiksi. Pariisin rauhansopimus ratifioitiin Kanadan parlamentissa 19.9.1947 ja Suomen vihollisstatus kumottiin. Diplomaattiset suhteet palautettiin 21.11.1947, ja 1.12.1947 Suomi nimitti Urho Toivolan (1948—1952) Ottawaan vasta-avatun Suomen lähetystön johtoon. Vuonna 1952 hänen tilalleen virkaan tuli Hans Martola (1952—1954), jota puolestaan seurasi Sigurd von Numers (1954—1959). Vuotta myöhemmin Kanadan Ruotsin-suurlähettiläs Tukholmassa sai hoitoonsa myös Kanadan edunvalvonnan Suomessa.
Vuonna 1960 Suomen Ottawan-lähestystö muuttui suurlähetystöksi, ja Artturi Lehtinen (1959—1964) nimitettiin suurlähettilääksi. Vuotta myöhemmin Kanada avasi suurlähetystön Helsingissä, ja sen johtoon tuli suurlähettiläs John Harrison Cleveland. Siitä lähtien maiden väliset suhteet ovat kukoistaneet niin yhteisissä YK-tehtävissä ulkomailla, urheilu-, taide-, tiede- ja opiskeluvaihdossa, lisääntyneessä kaupassa kuin virallisissa kulttuuri-, talous-, sosiaali- ja poliittisissa sopimuksissakin.
Artikkelin on kirjoittanut historian professori Varpu Lindström (1948-2012).