Kataloniassa kansallistunne voimakasta
Kolumni on julkaistu Pohjolan Sanomissa viikolla 32/2010.
Perheeseemme on saatu vävy Kataloniasta. Jos haluan säilyttää Jaume-vävyyn hyvät suhteet, minun tulee kutsua häntä katalonialaiseksi. Jos erehdyn sanomaan häntä espanjalaiseksi, hän ei pidä minua hyvänä sukulaisena.
Tämän opin aluksi kantapään kautta, myöhemmin vaistonvaraisesti. Vävymme on tyypillinen katalaani, joka kannattaa Katalonialle mahdollisimman suurta itsehallintoa Espanjan valtioyhteydessä, ehkä jopa itsenäistymistä siitä.
Vävyn katalonialainen kansallistunne vaikuttaa jopa hänen harrastuksiinsa. Hän ei pidä härkätaisteluista, kun ne ilmentävät liikaa espanjalaisuutta. Sitäkin enemmän hän pitää jalkapallosta, barcelonalaiseen tapaan pelattuna. Heidän kaksivuotias Genis-poikansakin kannattaa Barcelonan joukkuetta.
Kun Jaume usein arvostelee Espanjan valtiojohtoa huonosta politiikasta sen suhteissa Kataloniaan, ryhdyin selvittämään, mitä arvostelun takana oikein on. Pitääkö paikkansa vävymme väite, että katalaanit raatavat kohtuuttoman paljon muun Espanjan hyväksi ja ansaitsisivat ainakin taloudellisen itsenäisyyden.
Katalonian menneisyys viime vuosituhannen aikana on ollut värikäs. Jo vuosituhannen alussa Katalonian kreivikunnissa tunnettiin katalaanien poliittista ykseyttä. Barcelonan kreivikunnat tekivät valtioliiton Aragonian kanssa ja tämä kaksoisvaltio kohosi merimahdiksi Välimeren alueellaan.
Espanjan kuningaskunta syntyi vuonna 1469 Aragonian kuninkaan Ferdinandin ja Kastilian kuningattaren Isabellan avioiduttua. Katalonia säilytti uudessa valtioyhteydessä itsehallinnon. Sen se menetti kaksi kertaa ennen nykyistä autonomista asemaa: Espanjan perimyssodassa vuonna 1714 ja Espanjan sisällissodan jälkeen, kun kenraali Francisco Franco julistautui sodan voittajana vuonna 1939 yksinvaltiaaksi, myös Kataloniassa.
Francon diktatuurissa katalaaneja kohdeltiin erityisen tylysti. Katalaanien enemmistö oli taistellut sisällissodassa Fracon joukkoja vastaan ja puolustanut Espanjan tasavaltaa. Kuin rangaistuksena tästä vastarinnasta Katalonian autonomia lakkautettiin ja katalaanien oman kielen, kulttuurin ja elämänmuodon vaalimista tukahdutettiin.
Vasta vuonna 1978, kolme vuotta Francon kuoleman jälkeen uuden perustuslain säätämisen yhteydessä Katalonia sai takaisin itsehallinnon. Autonomian peruskirjalla vuonna 1979 säädettyjä oikeuksia laajennettiin vielä kansanäänestyksessä 2006. Hallinnonaloja, joilla Katalonian parlamentti lainsäätäjänä ja alueen viranomaiset saavat toimia itsenäisesti, ovat erityisesti koulutus, poliisi- ja pelastustoimi, osa veronkannosta, ympäristönsuojelu ja aluesuunnittelu.
Katalonian parlamentin voimasuhteista vasemmiston ja oikeiston puolueet ovat kamppailleet vaaleissa vaihtelevalla menestyksellä. Viimeksi käydyissä vaaleissa syksyllä 2006 keskustaoikeistolainen CiU-puolue sai eniten ääniä, mutta jäi oppositioon, kun kolme vasemmistopuoluetta muodostivat enemmistöhallituksen. Nyt syysvaaleissa 2010 CiU-puolueen ennustellaan menestyvän niin, että siitä tullee seuraava hallituspuolue.
Poliittisten kiistojen lisäksi kitkaa Espanjan hallituksen ja Katalonian itsehallinnon välille koituu taloussuhteista. Tuotannoltaan, tehokkuudeltaan ja voimavaroiltaan Katalonian talous ylittää selvästi Espanjan keskiarvoluvut. Kataloniassa ovat erityisen hyvin menestyneet auto-, metalli-, lääke ja kemian teollisuus perinteisen tekstiilituotannon lisäksi. Verotuksella Espanjan hallitus siirtää Katalonian vaurautta maan köyhempien alueiden hyväksi, vastoin monien katalaanien, myös Jaume-vävyn tahtoa.
Kysymys Katalonian itsenäistymisesta nostetaan siellä kansallismielisimmissä piireissä toisinaan esille. Kysymys vaikuttaa joiltakin osin jopa Espanjan ulkopolitiikkaan. Espanja ei ole tunnustanut Kosovon itsenäisyyttä – etteivät katalaanit saisi tunnustamisesta uutta tuulta itsenäisyyshaaveensa purjeisiin.
Kirjoittaja on ulkoministeriön lähetystöneuvos Vesa Jaakola.