EU-maat suomalaisin silmin: Britannia vierastaa Eurooppaa, mutta pelaa muiden mukana
Pääministeri David Cameronin isännöimän UK Nordic Baltic -pääministerikokouksen eräässä käänteessä pääsin pistäytymään – aamuteellä – Cameronin virka-asunnon Downing Street 10:n alakerran edustustiloissa. Pääministerit kerääntyivät kokoushuoneen yhdelle reunalle, ja me eskortit olimme omassa parvessamme huoneen toisessa päässä.
Katselin suurta, soikeanmuotoista kokouspöytää, jonka ääressä olin kerran, marraskuussa 1994, istunut silloisen pääministerimme Esko Ahon delegaatiossa. Britannian pääministerinä oli tuolloin konservatiivijohtaja John Major, ja keskustelun pääaiheena oli Suomen lähestyvä EU-jäsenyys.
Suomessa oli kansa äänestänyt runsas kuukausi aikaisemmin EU-jäsenyyden puolesta, ja britit olivat ilmiselvästi mielissään siitä, että EU-perheeseen oli tulossa Suomen kaltainen sympaattinen ja monessa asiassa samanmielinen maa.
Leppoisan keskustelun kuluessa John Major kertoili omista EU-kokemuksistaan, jotka eivät olleet yksinomaan myönteisiä; hän oli pääministerikaudellaan ollut jo mukana monessa kovassa EU-väännössä. ”You must be careful; you get so easily...(Major haki hetken oikeaa ilmausta)... cobbled with this Europe”, hän opasti meitä suomalaisia.
Jälkeenpäin piti sanakirjasta tarkistaa, mitä nimenomaista sävyä Downing Street 10:n isäntä tavoitteli. Jotain työlästä, tuskaista ja hankalaa hän epäilemättä oli meille ennakoimassa. Sanakirja auttoi eteenpäin: ”to cobble”=”to put together clumsily, to bungle”. “Cobbled”=”mukulakivetty”, eli jonkinlaista rynkytystä oli luvassa, kun siirtyisimme Brysselin kammareihin Eurooppaa rakentamaan.
Nyt, yli 16 vuoden jälkeen, on helppoa ymmärtää brittipääministerin tuntoja: Britannia tuntee edelleen olevansa EU:ssa kuin muiden ohjastamissa rautapyöräisissä vaunuissa, joilla kolistellaan sinne tänne brysseliläisillä mukulakivillä. Kyyti ei ole välttämättä kylmää, mutta brittipoliitikot kokevat sen epämukavaksi, ja heillä on se tunne, että elleivät he ole jatkuvasti ”Euroopassa” varuillaan, he joutuvat palaamaan Lontooseen enemmän tai vähemmän mustelmilla..
”Eurooppa” on tänäkin päivänä useimmille briteille synonyymi kanaalintakaiselle Manner-Euroopalle, ei Euroopan unionille kuten meille monille muille. ”Teillä Euroopassa...” on ilmaus, johon Lontoossa asuva suomalainen saa tottua valistuneidenkin brittitahojen kanssa keskustellessaan. Brittien ”omistajuus” suhteessa Euroopan unioniin ei ole edelleenkään kovin vahva. Mistä se johtuu?
Se, että Britannia – kansa, media ja niistä riippuvainen poliittinen eliitti – edelleen ”vierastaa” EU:ta, juontaa juurensa maanosamme poliittiseen menneisyyteen. EU:n syntyhistoriasta tiedämme, että Britannia ei kuulunut tämän suuren eurooppalaisen integraatiohankkeen alkuunpanijoihin. Brittien joukossa oli ollut Sir Winston Churchillistä alkaen eurooppamielisiä ajattelijoita, mutta EU:n henkiset isät olivat ranskalaiset Jean Monnet ja Robert Schuman yhdessä saksalaisen Konrad Adenauerin sekä muutamien Benelux-poliitikkojen ja italialaisten intellektuellien kanssa.
Britannia jäi tästä hankkeesta 1950-luvulla sivuun, ja kun Lontoossa alkoi seuraavalla vuosikymmenellä kehkeytyä halua liittyä Euroopan talousyhteisöön (EEC), Ranskan presidentti Charles de Gaulle katkaisi toiveilta tylysti siivet. Kenraali de Gaulle epäili brittien todellista halua ja kypsyyttä ryhtyä ”eurooppalaisiksi”, ja hän epäili myös sitä, että brittien kautta amerikkalaisten vaikutusvalta Euroopan asioihin kasvaisi liian suureksi.
Se, että Britannia ylipäätänsä liittyi Euroopan yhteisöjen jäseneksi, oli 1960- ja 70-luvuilla maan konservatiivipuoluetta johtaneen Edward Heathin (1916-2005) ansiota. Heath oli ollut jo 1960-luvun alussa neuvottelemassa Britannian jäsenyydestä silloisen konservatiivipääministerin Harold MacMillanin tehtävään nimittämänä erityisedustajana. Hän oli tuolloin etulinjassa kokemassa ranskalaisten tuottaman nöyryytyksen, mutta kun hänestä 1965 tuli puolueensa ja samalla silloisen opposition johtaja, hän päätti joka tapauksessa tähdätä uuteen yritykseen.
Ovi Eurooppaan avautui briteille 1970-luvun alkaessa. Kenraali de Gaulle joutui väistymään Ranskan johdosta keväällä 1969. Edward Heath voitti Labour-pääministeri Harold Wilsonin parlamenttivaaleissa toukokuussa 1970. Euroopan yhteisöjen huippukokous päätti joulukuussa 1970 Haagissa yhtäältä syventää integraatiota, mutta samalla myös valmistaa tietä yhteisöjen ensimmäiselle laajentumiselle. Heathin hallitus käynnisti nopeasti jäsenyysneuvottelut, jotka johtivat liittymissopimuksen allekirjoittamiseen tammikuussa 1972. Seuraavan vuoden alusta lähtien Britannia oli Euroopan yhteisöjen täysivaltainen jäsen. Irlanti ja Tanska liittyivät mukaan samanaikaisesti.
Sain tuon ajan brittiläisistä Eurooppa-tunnelmista jonkinlaista omakohtaista käsitystä heinäkuussa 1969, kun vietin kuukauden eräällä kansainvälisen oikeuden kesäyliopistokurssilla City of London Collegessa Lontoon sydämessä. Luennoitsijoiden joukossa oli yliopistomiehiä, joilla tuntui olevan jonkinlainen rooli niissä tunnustelevissa jäsenyyskeskusteluissa, joita jo tuolloin oli jatkuvasti käynnissä Brysselissä. Muistan hyvin sen optimistisen sävyn, jossa suoraan Brysselistä luokkahuoneeseemme palanneet lainoppineet kuvailivat näköpiirissä olevia uusia neuvotteluja.
Suomalainen valtiot.yo. ei vielä tuolloin osannut vetää näistä lontoolaisista signaaleista kovin ihmeellisiä Suomea koskevia johtopäätöksiä. Suomellahan oli tuolloin oma NORDEK-projekti täydessä vauhdissa, ja ajatus jonkinlaisesta Suomen omasta uudesta suhdejärjestelystä Brysselin EEC:n kanssa tuntui olevan vielä jossain kaukana horisontin takana. Nyttemmin tiedämme, että NORDEK-hanke oli hiekalle rakennettu, ja että jo seuraavana keväänä Suomikin käynnisti valmistelut vapaakauppasopimuksen aikaansaamiseksi EEC:n kanssa. Yksi ratkaiseva syy tähän oli se näkymä, että tärkeä kauppakumppanimme Britannia oli hakeutumassa EFTA-leiristä Euroopan yhteisöjen jäseneksi.
Britannian EU-jäsenyys joutui koetukselle jo muutaman vuoden kuluttua. Edward Heathin hallitus ajautui törmäyskurssille ay-liikkeen kanssa, ja samaan aikaan Pohjois-Irlannissa puhkesi väkivaltaisia levottomuuksia. Heath menetti parlamenttienemmistönsä kaksissa vuonna 1974 pidetyissä vaaleissa, ja valtaan nousi uudelleen Labourin Harold Wilson.
Labour oli luvannut vaaliohjelmassaan järjestää Britannian jäsenyydestä Euroopan yhteisöissä kansanäänestyksen. Se järjestettiin kesäkuussa 1975. Oppositioon ajautunut ja konservatiivipuolueen johdon Margaret Thatcherille menettänyt Heath osallistui aktiivisesti kampanjaan Euroopan yhteisöissä pysymisen puolesta tunnuksella ”Keep Britain in Europe”.
Kansanäänestyksessä 67 % äänestäjistä kannatti Britannian pysymistä Euroopan yhteisöissä. Kansanäänestys repi Ison-Britannian suuria puolueita, ja maan ay-liike oli tuolloin hyvin laajasti Euroopan yhteisöjen jäsenyyttä vastaan. Tämän jälkeen ei EEC- tai EU-asioista ole Isossa-Britanniassa kansanäänestyksiä järjestettykään.
Margaret Thatcherin kaudella konservatiivien Eurooppa-asenteet kehittyivät skeptisempään suuntaan, ja puolueen euromyönteinen, heathiläinen siipi alkoi vähitellen haurastua. Muut asiat hallitsivat Thatcherin hallitusten agendoja 1980-luvulla, ja Eurooppa sai huomiota lähinnä jonkinlaisena kalliina, hankalana ja byrokraattisena näyttämönä, joka kärsi ”euroskleroosista” ja pyrki sekaantumaan Britannian asioihin monenlaisilla omituisilla päätöksillä ja säännöksillä. Brysselissä komission johtoon noussut määrätietoinen Jacques Delors joutui Lontoossa ja varsinkin populäärissä brittimediassa huonoon huutoon.
”I want my money back!” vaati Margaret Thatcher Brysselin budjettineuvotteluissa, ja legendojen mukaan brittipääministerin käsilaukku heilui neuvottelupöydässä joskus uhkaavasti. Kaikki tämä meni Britannian julkisuudessa hyvin läpi. Syntyi asetelma, joka nähdään usein tänäkin päivänä: brittijohtajat – etenkin konservatiivit - lähtevät aina ”Eurooppaan” käymään jonkinlaista ”taistelua” maan kansallisten etujen puolesta, ja jokaisesta EU-huippukokouksesta pitäisi voida tulla takaisin jonkinlainen ”voitto” kupeella.
Kun John Major varoitteli meitä 1994 Euroopan ”mukulakivistä”, jyrkin thatcherilaisyyden aika oli jo päättynyt, mutta Majorkin tiesi hyvin, että hänen oli pakko olla hyvin varovainen EU-asioissa, jotta hänen vahvasti euroskeptinen oma puolueensa pysyisi hänen takanaan.
Kun sitten vuonna 1997 siirryttiin 13 vuotta kestäneeseen Tony Blairin ja Gordon Brownin New Labour -aikaan, Britannian suhde EU:hun näytti viimein jollain tavalla normalisoituvan. Tony Blair halusi jossain vaiheessa nostaa maansa jopa EU:n johtavaksi voimaksi, eräänlaiseksi vaihtoehdoksi EU-Eurooppaa perinteisesti ohjailleelle Ranskan-Saksan akselille. Konservatiivioppositio pyrki puolestaan 2000-luvun alun vaaleissa profiloitumaan euroskeptisillä teemoilla, mutta ne eivät auttaneet tuomaan sille vaalivoittoja.
Valta vaihtui vasta toukokuussa 2010, kun vaalit tuottivat maahan taas kerran parlamentin ilman mitään yksiselitteistä enemmistöä (”hung Parliament”). Euroskeptisiä teemoja kampanjassaan viljelleet konservatiivit ja Britannian euromyönteisin puolue liberaalidemokraatit muodostivat nopeasti koalitiohallituksen, joka hallitsee nyt maata varsin selvällä enemmistöllä ja tähtää hallitusyhteistyön jatkamiseen aina vuoteen 2015 saakka, jolloin tämä vaalikausi viimeistään päättyy.
Tähän on siis tultu, ja näillä mennään. EU on David Cameronille ongelmallinen ”dossier”, koska mitä enemmän siitä puhutaan, sitä enemmän hankaluuksia koalition sisälle syntyy. Toisaalta maan suuret sisäiset talousongelmat, niiden hoidosta kumpuavat sisäpoliittiset paineet ja jatkuvasti tappioita tuottavat sotilasoperaatiot Afganistanissa vievät ymmärrettävästi hallituksen päähuomion.
David Cameronin oppositioaikaiset puheet Lissabonin sopimuksen torjumisesta on nyt unohdettu; toki vieläkin joskus jaksetaan kritisoida Labour-hallituksia siitä, että ne eivät päästäneet kansaa äänestämään Lissabonin sopimuksesta. Mutta jotta EU myös jatkossa pysyisi mahdollisimman loitolla Britannian politiikan keskikentältä, hallitus on parhaillaan viemässä parlamentissa läpi nk. EU Bill’iä eli lakia, jonka mukaan kaikki toimivaltaa Lontoosta Brysseliin siirtävät EU:n perussopimusmuutokset tulee jatkossa alistaa Britanniassa kansanäänestykseen.
Laki on tarkoitettu sitomaan myös tulevia hallituksia, ja sen uskotaan olevan riittävä signaali EU:n muille johtajille siitä, että mitään merkittävää integraation syventämistä ei kannata EU:ssa edes yrittää, koska mikään brittihallitus ei saisi sellaista uudistusta läpi omien Eurooppaa vierastavien kansalaistensa keskuudessa. Vuoden 1975 myönteisen kansanäänestystuloksen uusiutumiseen ei kukaan Britanniassa tänä päivänä usko, ja esimerkiksi yksi tyypillinen kynnyskysymys eli euroalueeseen liittyminen on täysin poissa Lontoon agendalta.
Näissä ahtaissa raameissa Cameronin hallitus on kuitenkin päättänyt harjoittaa rakentavaa EU-politiikkaa. ”Active and activist” ovat sanat, joilla olemme kuulleet brittiministerien usein kuvailevan tätä yleistä lähestymistapaa. Kaikki tietävät, että britit ovat diplomatian suuria ammattilaisia, joten heiltä tällainen EU-vaunuissa ajelu – mukulakivillä ja käsijarru päällä – kyllä sujuu suuren pragmaattisuuden hengessä.
Brittipoliitikoilla saattaa olla ajoittain tarvetta vahvaankin euroskeptiseen retoriikkaan, jotta parlamentin ”takapenkit” pysyisivät rauhallisina, mutta käytännön EU-failien kanssa ahertavat brittikollegat tulevat luovimaan EU:n karikkoisilla vesillä yhtä tyylikkäästi kuin aina ennenkin. He ovat kaikki lukeneet Sir Harold Nicolsoninsa ja tietävät, että menestyvän diplomaatin ja neuvottelijan tärkeimmät ominaisuudet ovat ”truthfulness, precision, calm, good temper, patience, modesty and loyalty”. Tällaisiahan brittikollegamme aina ovat, ja yleensä he myös saavat aikaan omalta kannaltaan hyviä tuloksia. Eristyksiin itsensä ajanut, muiden vihat tempoilullaan ylleen kerännyt, häntä koipien välissä neuvotteluista kotiin luikkiva EU-diplomaatti ei koskaan ole britti.
Mitä Britannia tänä päivänä sitten EU:sta haluaa? Osa tavoitteista on defensiivisiä, osa offensiivisia, mikä pätee kaikkiin muihinkin EU-partnereihin.
Defensiivisellä puolella vastustetaan EU-instituutioiden toimivallan kasvua ja EU:n budjetin paisumista. Budjetin haluttaisiin mieluummin reaalisesti jopa supistuvan, ja kaikenlaisiin EU-veroihin Lontoossa suhtaudutaan suorastaan allergisesti. EU-tasoisen talouspolitiikan koordinaation ja finanssijärjestelmän paremman sääntelyn yleinen tarve tunnustetaan, mutta EU:n ei haluta sekaantuvan liian paljon brittien omaan taloudenpitoon. EU-tasoisen finanssisääntelyn tiukennusten ei haluta johtavan siihen, että Lontoon Cityn asema maailman suurena rahoituskeskuksena jotenkin tulisi kyseenalaiseksi. Jos sääntely menee överiksi, britit pelkäävät monen suuren pankin ja vakuutusfirman siirtyvän Lontoosta New Yorkiin, Aasiaan tai Geneveen.
Oikeus- ja sisäasioissa ollaan yleisesti varovaisia; keskeiset tavoitteet EU-pöydässä ovat aina alisteisia brittien pyrkimyksille terrorismin torjunnassa ja maahanmuuton hillitsemisessä. Eurooppalaista syyttäjäviranomaista britit eivät halua.
Britannia on vastaavasti offensiivinen laajentumisasioissa ja ilmastopolitiikassa. Kauppa- ja maatalouspolitiikassa se kuuluu EU:n sisällä liberaaleimpaan siipeen. Kehityspolitiikassaan se on suurista budjettiongelmistaan huolimatta päättänyt saavuttaa 0,7 % ODA-tavoitteen vuonna 2013. Britannia tavoittelee EU:n sisämarkkinoiden jatkuvaa avaamista erityisesti palveluiden, energiamarkkinoiden ja digitaalitekniikkaan nojautuvien kauppamuotojen osalta.
Britit eivät olisi halunneet EU:lle mitään omaa ulkosuhdehallintoa, mutta nyt kun sellainen on luotu, he tukevat sitä ja pyrkivät varmistamaan itselleen vahvat aseman uuden hallinnon rekrytoinneissa. EU:n ulkopoliittinen korkea edustaja Catherine Ashton on taustaltaan Labour-poliitikko, mutta Cameronin hallitus on ilmoittanut tukevansa häntä päättäväisesti ja lähtevänsä siitä, että Ashton voi hoitaa mandaattinsa kunnialla loppuun. Hallitusta lähellä oleva brittimedia ja konservatiivien takapenkkiläispoliitikot saavat samaan aikaan kuitenkin esittää välistä purevaakin kritiikkiä Ashtonia kohtaan.
Britit haluavat säilyttää oman maailmanlaajuisen edustustoverkostonsa. Konsuliasioissa ja kansalaispalveluissa pidetään tärkeänä sitä, että brittikansalaiset saavat jatkossakin aina ja joka paikassa apua omilta suurlähetystöiltään ja konsulaateiltaan.
Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa EU:lle nähdään kyllä roolia, mutta herkästi muistutetaan, että EU on näissä asioissa Ison-Britannian kannalta vain yksi toimija muiden joukossa. Briteille ensisijainen turvallisuuden takaaja on ennen muuta NATO ja hyvä transatlanttinen USA-suhde. Maa on YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen, eikä se aio siitä asemasta luopua. Se haluaa johtaa entistä aktiivisemmin ”omaa” Kansainyhteisöään ja ylipäätänsä kehittää suoria bilateraalisia suhteitaan erilaisiin maailmanpolitiikan kumppaneihin, nykytilanteessa etenkin nouseviin talousmahteihin.
Pääministeri Cameronin aloite UK Nordic´Baltic -yhteistyön tehostamisesta istuu hyvin tähän lähestymistapaan: sillä ei tavoitella ulko- ja turvallisuuspoliittista uusblokkiutumista, mutta Nordic Baltic -alue nähdään Lontoossa modernina ja dynaamisena yhteisönä, jonka kanssa kannattaa yhdessä ja keskinäisen oppimisen hengessä pohtia tämän päivän yhteiskuntien edessä olevia suuria haasteita erityisesti vihreän talouden, työelämän kehittämisen ja teknologisten innovaatioiden alalla. Valtava julkisen talouden alijäämä pakottaa britit kehittämään uusia malleja, joilla erilaiset palvelut kansalaisille tarjotaan entistä huokeammalla ja joustavammin, ja tässä optiikassa Pohjoismaat ja Baltian maat ovat nyt nousseet Lontoossa uuteen arvoon.
***
Aloitin aamuteestä ja päätän iltateehen: Britannian ja Cameronin hallituksen ministerien EU-suhde tuo mieleen mökkinsä saunaa lämmittävän kesäsuomalaisen: EU on kuin ukkonen, joka jylisee helteisen päivän päätteeksi jossain järven takana. Mitä miettii suomalainen saunan terassilla iltateetään hörppiessään? ”Menee tässä ilta vielä pilalle, jos se tulee päälle. Ei pääse saunaan, ja klapikasa kastuu.”
Pekka Huhtaniemi
Kirjoittaja on Suomen suurlähettiläs Isossa-Britanniassa
Kolumni on osa sarjaa, jossa Suomen EU-maissa työskentelevät suurlähettiläät tarkastelevat asemamaansa suhdetta EU:hun suomalaisesta näkökulmasta.