Pietarin pääkonsulaatin historia

Pääkonsulinviraston perustaminen

Suomen ja Neuvosto-Venäjän välinen rauhansopimus allekirjoitettiin Tartossa 14.10.1920. Sopimuksen 36. artiklassa maat sopivat, että diplomaatti- ja konsulisuhteet tultaisiin järjestämään heti, kun rauhansopimus olisi astunut voimaan. Tämä tapahtui 31.12.1920. Kolme viikkoa myöhemmin nimitettiin Moskovaan Suomen ensimmäinen diplomaattiedustaja, Antti Ahonen.

Kevättalvella 1922 ulkoasiainministeriö (UM) ryhtyi valmistelemaan pääkonsulaatin perustamista Pietariin. Tarkoitus oli samalla lakkauttaa kaupunkiin vallankumouksen ja sotien jälkeen perustetut kauppavaltuuskunta ja evakuoimiskomitea, joiden tehtävät suunniteltiin siirrettäviksi uudelle virastolle. Ministeriö antoi Moskovan-lähetystölle 22.3.1922 tehtäväksi tiedustella, onko "Sovjetilla mitään sitä vastaan, että Suomen hallitus rauhansopimuksen 36. artiklan ensimmäisen kohdan mukaan perustaa Pietariin pääkonsulaatin".

Vasta 2.1.1923 ulkoministeri J.H. Vennola sai virallisen ilmoituksen, jossa neuvostohallitus suostui konsulaatin perustamiseen 4.1.1923, jota on pidetty pääkonsulinviraston (PKV) virallisena perustamispäivänä. Vastauksessaan Vennola ilmoitti Suomen vastavuoroisesti suostuvan neuvostohallituksen asettamiin ehtoihin eli itänaapuri sai oikeuden perustaa konsulinvirastot Hankoon ja Viipuriin.

Aluksi konsulaatti majoittui Suomen Pankin Pietarissa olleeseen taloon Nevski prospekt 26:ssa. Muutaman kuukauden jälkeen ensimmäinen pääkonsuli P.J. Hynninen päätti kuitenkin siirtää virastonsa pienempiin tiloihin entiseen valtiosihteerinvirastoon Jekateringofski prospekt (nyk. Rimski-Korsakovo) 39:ään. Näissä tiloissa virasto toimikin aina vuoteen 1938.

Pääkonsulinviraston sulkeminen

Tammikuun 24. päivänä 1938 venäläiset ilmoittivat Suomen Moskovan-lähetystölle sulkevansa konsulaattinsa Viipurissa ja vaativat samalla, että Suomi sulkisi oman konsulaattinsa Leningradissa kahden kuukauden kuluessa. Pitkällisistä neuvotteluista huolimatta muutosta ei saatu aikaan. Suomalaiset vetosivat turhaan Tarton rauhansopimuksen pykäliin, mutta Neuvostoliiton linja oli tiukka.

Asetus Pietarin pääkonsulinviraston lakkauttamisesta annettiin 31.5.1938, mutta itse asiassa viraston työ oli päättynyt jo 15.5. Henkilökunta saapui Suomeen 24.5. Valtion Leningradissa omistamia kiinteistöjä jäi hoitamaan kolme talonmiestä.

Välirauhan jälkeen keväällä 1940 nousi kysymys Leningradin pääkonsulaatin perustamisesta uudelleen esille. Suomen Moskovan-lähettiläs J.K. Paasikivi oli saanut tietää, että neuvostohallitus oli antanut Saksalle luvan perustaa konsulaatin Nevan suistoon. Niinpä hän esitti ulkoministeri Rolf Wittingille 24.4.1940, että "aihetta voisi olla meidän puoleltamme ryhtyä lähemmässä tai kaukaisemmassa tulevaisuudessa ajattelemaan konsulaatin jälleen perustamista Leningradiin". Pari kuukautta myöhemmin Paasikivi tiesi kertoa, että Neuvostoliitto suostuisi konsulaatin perustamiseen. UM reagoi asiaan vasta joulukuussa 1940, jolloin poliittisen osaston päällikkö Aaro Pakaslahti kehotti Paasikiveä "ottamaan esille kysymyksen milloin konsulaattimme Leningradiin voidaan perustaa. Preferoimme pääkonsulaattia". Tällä kertaa asiassa vitkasteli neuvostohallitus, joka suomalaisten kiirehtimispyynnöistä huolimatta lupasi kuukaudesta toiseen vain "tulevansa palaamaan asiaan".

Paasikivi ehdotti, että pattitilanne yritettäisiin laukaista pyytämällä Suomen konsuliehdokkaalle eksekvatuuria (=asemamaan antama konsulintoimen vahvistus). Ritarikadulla ideaa pidettiin hyvänä. Maaliskuun 21. päivänä 1941 lähetystöä kehotettiin pyytämään neuvostoviranomaisilta eksekvatuuria varatuomari Georg Enckellille lähetetyksi pääkonsuliksi Leningradiin. Lähetystö jätti asiasta 24.3. nootin Neuvostoliiton ulkoministeriölle, mutta ei saanut koskaan vastausta. Kolme kuukautta myöhemmin alkoi jatkosota. Suomella oli Leningradissa edelleen vain kaksi kiinteistöä.

Sodan jälkeen 1947 Suomen Pankin talo Leningradissa luovutettiin Neuvostoliitolle samaten kuin Suomen entinen lähetystörakennus Tallinnassa. Rakennuksia käytettiin eräänlaisena välirahana, kun entiset saksalaiset rahavarat siirtyivät välirauhansopimuksen perusteella Neuvostoliitolle. Vuonna 1948 suomalaiset pääsivät ensi kerran katsastamaan entistä ministerivaltiosihteerin virastoa. Talo oli säilynyt pommituksilta ja oli kohtuullisessa kunnossa. Vuonna 1954 rakennus myytiin Neuvostoliitolle 1, 4 miljoonalla ruplalla.

Pääkonsulinviraston perustaminen uudelleen

Seuraavalla vuosikymmenellä UM:ssä ryhdyttiin taas pohtimaan pääkonsulinviraston perustamista, koska Suomen ja Neuvostoliiton välinen matkailu, kauppa, liikenne ja kulttuurisuhteet olivat huomattavasti tiivistyneet. Konsulisopimus allekirjoitettiin tammikuussa 1966 ja saman vuoden joulukuun 16. päivänä Suomi ja Neuvostoliitto sopivat siitä, että "konsulisopimuksen 1. artiklassa myönnetyn oikeuden nojalla Suomi perustaa pääkonsulinviraston Leningradiin ja Neuvostoliitto Turkuun".

Suomi perusti pääkonsulinviraston Leningradiin aprillipäivänä 1967. Suomalaiset tiedustelivat aluksi, oliko vanha ministerivaltiosihteerin rakennus mahdollista saada uudelleen käyttöön, mutta venäläiset ilmoittivat yksiselitteisesti, että "se ei voi tulla kysymykseen". Lopulta päädyttiin siihen, että Suomi vuokrasi tilat ulitsa Tšaikovskaja 71:stä, joka oli arvokkaalla paikalla aivan Leningradin keskustassa lähellä neuvostoviranomaisia ja muiden maiden konsulaatteja.

Rakennus oli alunperin 1800-luvun alussa valmistunut patriisipalatsi. Konsulaatin tieltä joutui muuttamaan 39 perhettä. Tiloihin tehdyn remontin aikana pääkonsulinviraston kanslia oli sijoitettuna hotelli Oktjabrskajaan, missä myös henkilökunta pääkonsulia lukuunottamatta asui. Pääkonsuli Olli Bergman piti majaansa hotelli Astoriassa. "Kaksi hotellihuonetta on konsulaatin kansliana, virkamiehet ja kanslistit asuvat sokkeloisen hotellin pienissä sopissa ja hankkivat ravintonsa sähkösamovaareista ja jääkaapeista". Joulukuun 13. päivänä 1967 virasto lopulta muutti uusiin tiloihin "Tsaikkarille". Myös pääkonsulinviraston henkilökunta siirtyi sinne. Seuraavana vuonna henkilökunnan määrä kasvoi jo kolmeentoista, jolloin neljä virkamiestä joutui etsimään asuntonsa kaupungilta.

Toiminnan kasvu 1970-luvulta 2000-luvun alkuun

Jo 1970-luvulla suomalaiset neuvottelivat "Tsaikkarin" talon ostamisesta Suomelle. Siitä keskusteltiin jopa korkeimmalla tasolla. Venäläiset tosin epäilivät, että Leningradin kaupunki "ei halua myydä historiallista rakennusta", mutta että jostain varmaan löytyisi tontti, jonne voitaisiin rakentaa talo, "joka sitten myytäisiin Suomelle". Keskustelut eivät kuitenkaan konkretisoituneet, vaikka itse presidentti Urho Kekkonen oli valjastettu niitä vetämään.

Konsulaattirakennuksen lisäksi virasto oli vuokrannut neuvostoviranomaisilta kaksikerroksisen puuhuvilan, joka sijaitsi Karjalan kannaksella Repinossa (Kuokkalassa), 55 kilometriä kaupungista pohjoiseen. Viraston työntekijät saivat vuokrata tiloja viikonlopuiksi ja loma-ajakseen. Huvila on edelleen pääkonsulaatin käytössä.

Myöhemmin 1980-luvulla pääkonsulaatilla oli Tallinnassa toimipiste, jossa viisumivirkailijat kävivät kerran kuukaudessa viikon ajan leimaamassa viisumeita. Toimipiste sijaitsi Tallinnan esikaupungissa. Tilat käsittivät kaksi huonetta: toinen oli asiakaspalvelua varten ja toisessa viisumivirkailija yöpyi viikon virkamatkansa ajan. Seuraavalla vuosikymmenellä Tallinnan toimipisteestä versoi Suomen suurlähetystö itsenäisessä Virossa. Pääkonsulaatin alaiset toimipisteet perustettiin Petroskoihin vuonna 1990 ja Murmanskiin vuonna 1992.

Pääkonsulaatin toiminta painottui rajakauppaan, lukuisten tärkeiden rakennusprojektien (Kostamus, Svetogorsk, Tallinna ym.) mukanaan tuomiin tehtäviin, kulttuurivaihdon ja muun "ystävyystoiminnan" edistämiseen, tiedotustoimintaan, paikallisten tiedotusvälineiden seuraamiseen, yhteydenpitoon suomalaisten opiskelijoiden kanssa ja suomalaisten turistien avustamiseen . Ns. vodkaturismi aiheutti konsulaatille välillä harmaita hiuksia. Erilaisia delegaatioita saapui Suomesta viikoittain.

Pääkonsulinvirastolla oli luonnollisesti läheiset suhteet paikallisiin neuvostoviranomaisiin ja muiden maiden konsulaatteihin. Poliittinen raportointi ei sinänsä kuulunut sen tehtäviin, mutta konsulaatti seurasi luonnollisesti oman alueensa tilannetta ja raportoi monasti Helsinkiin ensikäden tietoa mm. Viron tilanteesta. Tehtävät olivat tasapainossa aina 1980-luvun lopulle, jolloin viisumitoiminnasta tuli virastoa ylivoimaisesti eniten työllistävä tehtäväalue. Kun pääkonsulinvirasto pyysi ministeriötä 1988 "lähettämään toisen viisumivirkailijan", oli määrä 1995 noussut jo 24:ään ja vuonna 2000 viisumitehtävissä oli 40 virkailijaa. Huippuvuosina 2010-luvun alkupuolella viisumivirkailijoita oli jo 140.

On sanomattakin selvää, että "Tsaikkarin" tilat eivät tähän riittäneet. Tammikuussa 1995 Pietarin kaupungin johto myöntyi lopulta suomalaisten toivomuksiin erillisistä viisumitiloista. Neuvotteluja käytiin mm. apulaiskaupunginjohtaja Vladimir Putinin kanssa. Pääkonsulaatin hajauttaminen kansliaan ja erillisiin viisumitiloihin ei kuitenkaan ollut kestävä ratkaisu. Niinpä ryhdyttiin heti etsimään sopivaa suurempaa kiinteistöä tai tonttia, jolle Suomi voisi rakennuttaa uudisrakennuksen.

Pitkän etsinnän jälkeen sopiva tontti löytyi osoitteesta Preobraženskaja pl. 4. Tontin hankkimista ja rakentamista koskevat sopimukset laadittiin syksyllä 2001. Uusi rakennus vihittiin käyttöön 24.11.2004.

Suomen pääkonsulit Pietarissa

2017-   

Anne Lammila

 

2012-2016        

Pirjo Tulokas

 

2008-2012        

Olli Perheentupa

 

2005-2007        

Juhani Väänänen

 

2001-2005        

Kauko Jämsén

 

1998-2001        

Harry Helenius

 

1995-1998        

Osmo Lipponen

 

1993-1995        

Seppo Kauppila

 

1990-1993        

Markus Lyra

 

1985-1990        

Jaakko Kaurinkoski

 

1983-1984        

Ilkka Tapiola

 

1980-1983        

Olli Mennander

 

1973-1980        

Antti Karppinen

 

1970-1973        

Arvo Rytkönen

 

1967-1970        

Olli Bergman

 

Vuosina 1939-1966 pääkonsulivirasto

oli lakkautettuna

 

1935-1938        

Niilo Idman

 

1931-1935        

Eino Westerlund

 

1931    

A.J. Jalkanen

 

1930    

Paavo Pajula

 

1926-1930        

Otto Auer

 

1922-1925        

P.J. Hynninen