Täällä Rooma: Kaatuuko, kaatuuko..?
Vuosi–pari sitten eurooppalaiset kansantaloudet näyttivät putoilevan kuin dominopalikat muiden euromaiden avustettaviksi. Berliinissä, Helsingissä, Brysselissä ja muissa pääkaupungeissa tuijotettiin näyttöpäätteiden ruudulla kiipeäviä käppyröitä hikikarpalot otsalla, kun kriisimaiden valtionvelkakirjojen markkinakorot lähtivät yksi toisensa jälkeen nousukiitoon.
Korkojen kiivettyä taivaaseen valtioiden lainansaanti markkinoilta katkesi, ja Brysselissä alettiin räätälöidä taas uutta apupakettia kasaan: Kreikka, Irlanti, Portugali, Espanja, ja Espanjan jälkeenhän tulee sitten kaikkien ennusteiden mukaan Ital...
Hetkinen! Mitä tapahtui?
Kesän ja alkusyksyn 2011 markkinamylläkkä käynnisti Italiassa poikkeuksellisen poliittisen prosessin, jota vain muutamaa kuukautta aiemmin tuskin kukaan oli osannut ennakoida. Oikeusjutuissa ryvettynyt pääministeri Berlusconi näytti vastoinkäymisistään huolimatta poliittisesti lähes kuolemattomalta, kun kilpailevilla leireillä ei ollut tarjota äänestäjille uskottavaa vaihtoehtoa.
Vaihtoehdon tarjosi lopulta eurokriisi, jonka aiheuttama paine kasvoi Italialle liian suureksi. Berlusconi lähti, ja tilalle tuotiin juoksumarssia entinen kilpailukomissaari Mario Monti, jonka kokoaman teknokraattihallituksen taakse kaikki isoimmat parlamenttipuolueet ryhmittyivät. Noin vain – siis nekin, jotka vielä vähän aikaa sitten nimittelivät toisiaan kommareiksi ja fasisteiksi.
Ja kas, kansantaloustieteen professori Monti sai paljon aikaan. Eläkeikä nousi kertaheitolla 67 vuoteen, kiinteistö- ja polttoaineverot nousivat roimasti, valtion budjetista saksittiin löysiä pois ja veronkiertäjiä alettiin jahdata rytinällä. Valtion velanotto alkoi taittua ja markkinakorot palasivat vähitellen alas siedettävämmille tasoille.
Italian valtiontalous kääntyi jyrkänteen reunalta. Saavutus ei ole vähäinen. Harva Italian hallitus – jos yksikään – on saanut yhtä paljon aikaan yhtä lyhyessä ajassa. Montin dominopalikka keikkui, mutta ei kaatunut.
Kansalaisten joululahjarahat katosivat valtion kassaan
Menestys ei silti tullut ilmaiseksi. Hallitus törmäsi yhteen ay-liikkeen kanssa kipeästi kaivatusta työmarkkinauudistuksesta, joka jäi lopulta puolitiehen. Palvelusektorin liberalisointipaketti vesittyi parlamentissa, eikä oikeuslaitoksen uudistamista ehditty edes aloittaa. Ja lopulta koitti pahimmista pahin: kansalaiset joutuivat loppuvuodesta toteamaan, että joululahjarahat ovat kadonneet lompakosta veroina valtion kassaan.
Loppu on historiaa. Italia on matkalla kohti ennenaikaisia vaaleja helmikuun lopussa. Äänestäjillä on niissä neljä päävaihtoehtoa: talouskuria edustava Monti, yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta korostava keskustavasemmiston Bersani, veronalennuksia haluava Berlusconin luotsaama keskustaoikeiston vaaliliitto – sekä kaikkia edellä mainittuja vastustava koomikko Beppe Grillo.
Panokset ovat kovia. Valtiontalouden velkaantuminen on hidastunut, mutta velka ei ole vähentynyt. Viimeiset 15 vuotta vain vaivoin kasvanut kansantalous mataa taantumassa ja odottaa kesken jääneiden uudistusten jatkamista. Viime kädessä myös valtion velkatilanne riippuu kansantalouden kääntymisestä nousuun, sillä ilman talouskasvua valtiontalouden tasapainottaminenkaan ei pitemmän päälle onnistu.
Italian vaalit ovat jännittämisen paikka myös Euroopalle, sillä ei ole samantekevää, mitä euroalueen kolmanneksi suurimmalle kansantaloudelle tapahtuu. Toivoa on.
Montin hallituskausi osoitti, että Italia on paljon vahvempi kuin se ehkä itsekään uskoi. Se osoitti, että Italia kykenee tekemään vaikeitakin uudistuksia nopeassa aikataulussa silloin, kun se on välttämätöntä. Poliitikot pystyivät hautaamaan sotakirveensä ainakin joksikin aikaa. Kansalaiset säilyttivät mielenmalttinsa eivätkä lähteneet (vähäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta) kadulle autoja polttamaan. Muutaman viikon kuluttua näemme, voiko yksituumaisuus vielä jatkua ja miltä pohjalta.
Pekka Hirvonen, lähetystösihteeri
Suomen suurlähetystö Roomassa
28. tammikuuta 2013
______________________________________________________