Kuluttajan markkinat
Kuluttajien ja yritysten sisämarkkinoita sääntelevät 27 maan 27 erilaiset kuluttajansuojalait. Tämä ei tietenkään sellaisenaan estä rajat ylittävää kauppaa, mutta merkittävä haitta se on. Jo nykyiset direktiivit edellyttävät tiettyä kuluttajansuojan minimitasoa, mutta jäsenvaltiot voivat mennä halutessaan myös pidemmälle. Tosiasiassa lainsäädäntötraditioiden ja ajattelutapojen erot ovat melko suuria. Jos yrittäjä haluaa varmistua sopimustensa pätevyydestä ja kuluttajalainsäädännön noudattamisesta, hänen täytyy periaatteessa käydä läpi kaikkien jäsenvaltioiden lainsäädäntö harjoittaessaan kauppaa sisämarkkinoilla. Merkittävä osa nettikaupoista ei edes tarjoa palveluita kotimaansa ulkopuolelle. Kuluttaja ei voi useinkaan hyödyntää sisämarkkinoita vaikka haluaisi.
Komissio lähti ratkaisemaan ongelmaa reippaalla ehdotuksella, jonka mukaan EU:n kuluttajansuojalainsäädäntö olisi kerralla täysharmonisoitu. Huonompaa suojaa ei olisi saanut tarjota, muttei parempaakaan. Ajatus kuulostaa periaatteessa järkevältä, mutta sen toteuttaminen on osoittautunut lähes mahdottomaksi. Direktiiviehdotusta on nyt käsitelty reilut kaksi vuotta. Neuvostossa pidettyjen työryhmäkokouksienkin määrä taitaa jo ylittää neljäkymmentä.
Komission ehdotus herätti aluksi monenlaista huolta. Suomalaisesta näkökulmasta keskeinen huolenaihe on ollut tietysti se, voimmeko jatkossakin pitää yllä korkeaa kuluttajansuojan tasoamme. Hajanaisen sääntelyn kokoaminen uuteen yhtenäiseen direktiiviin on sinänsä hyvä ajatus, mutta tärkeää on myös miten se tehdään. Ehdotuksen ongelmat liittyivätkin aluksi siihen, että entisistä minimitason direktiiveistä olisi nyt tehty leikkaa–liimaa -menetelmällä paketti, joka olisi samalla määrittänyt maksimitason. Ongelmia liittyi sekä ehdotuksen oikeudelliseen laatuun että kuluttajansuojan tasoon. Ehdotus olisi paitsi johtanut tietyiltä osin kuluttajansuojan heikkenemiseen, merkinnyt myös sopimusoikeudellisen järjestelmän pirstoutumista.
Esimerkkejä ehdotuksen aiheuttamista ongelmista on paljon, ja jokaisella jäsenmaalla vielä omansa. Suomalaisesta näkökulmasta asiaa voi arvioida vaikka seuraavan tilanteen kautta: jos kuluttaja ostaa Suomessa auton, ja sen moottori sanoo sopimuksen totaalisesti irti reilun kahden vuoden jälkeen, suomalainen kuluttajalainsäädäntö turvaa kuluttajan asemaa vielä tällöinkin. Direktiivin ehdottama vastuuaika rajoittuisi kahteen vuoteen. Tämä ei olisi erityisen järkevää paitsi kuluttajansuojan myöskään tavaroiden laadun turvaamisen ja kestävän kehityksen näkökulmasta.
Kummallisuuksia voisi olla myös toiseen suuntaan. Direktiiviehdotus pyrkii turvaamaan kuluttajan mahdollisuuden saada tietoa oikeuksistaan, mikä on tietysti hyvä tavoite. Joskus tämäkin voisi johtaa elämälle vieraisiin tilanteisiin. Ehdotus olisi saattanut merkitä esimerkiksi sitä, että kuluttajan ostaessa katukauppiaalta vappuilmapallo, hänelle tulee samalla antaa erillinen kotimyyntiasiakirja, jossa kerrotaan hänen oikeuksistaan. Ehkä näihinkin tilanteisiin löydetään vielä järkevä ratkaisu.
Pitkään aikaan ehdotuksen käsittely ei juuri edennyt. Kuten tavallista, esille tuotiin enemmän ongelmia kuin ratkaisuja niihin. Yksi ongelma on myös, että kuluttajansuojalainsäädäntö on monessa maassa hyvin pitkälle kehittynyttä ja lainsäädäntötraditiot erilaisia. Hyväkin kuluttajansuojan taso voidaan saavuttaa hyvin erilaisilla lainsäädäntöratkaisuilla. Kovin helposti niitä ei kuitenkaan suostuta muuttamaan.
Direktiiviehdotuksen keskeisin olemassaolon oikeutus on erityisesti tarve helpottaa internet-kauppaa. Tätä kautta on lähdetty myös avaamaan neuvottelujen pattitilannetta. Sekä komissio että parlamentti ovat omaksumassa asiaan realistisen lähtökohdan: jos kaikesta ei pystytä sopimaan, keskitytään niihin asioihin, jotka ovat sisämarkkinoiden toiminnan kannalta keskeisimpiä. Tämä tarkoittaisi pelkistetysti sitä, että luodaan etä- ja kotimyyntiä (erityisesti nettikauppaa) varten yhdet yhtenäiset säännöt, ja muilta osin jäsenvaltiot voivat mennä pidemmällekin. Ajatuksena ei enää ole ehdoton ”full harmonization” vaan ”targeted full harmonization”. Paljon on vielä auki, mutta neuvoston työryhmässä tuntuu nyt olevan tekemisen meininki. Ehkä yhteisymmärrykseen päästään vielä ennen joulua. Hyvältä siis näyttää, ainakin tällä hetkellä.
“Nobody can fall in love with the single market”, kuten Jacques Delorsilla oli tapana sanoa. Kannattaisi niistä kuitenkin ainakin tykätä. Toimiva kilpailu ja toimivat markkinat ovat monesti parasta kuluttajapolitiikkaa: valikoimat paranevat ja hinnat alenevat. Markkinoita ei kuitenkaan synny ilman kuluttajien luottamusta, ja tämän vuoksi täytyy taata paitsi sääntöjen yhtenäisyys myös niiden riittävän korkea taso. Yhdellä, hyvälläkään direktiivillä ei luoda kuluttajille täydellisiä tai edes toimivia markkinoita, mutta apua siitä voi olla.
Lauri Tenhunen
Kirjoittaja on erityisasiantuntija