Venäjä, Itä-Eurooppa ja Keski-Aasia Brysselin vinkkelistä – never a dull moment
Siirtyessäni neljän Moskovan-vuoden jälkeen Brysseliin vuonna 2007 odotin suurella mielenkiinnolla, miten EU:n Venäjä-politiikkaa tehdään pääkallonpaikalla. Edessä odotti uusi tehtävä unionin ulkosuhteiden parissa Venäjästä, Itä-Euroopasta ja Keski-Aasiasta vastaavana virkamiehenä neuvoston Coest-työryhmässä. Kiitos Suomen puheenjohtajuuskauden, olin Moskovassa itsekin osallistunut aktiivisesti EU-politiikan valmisteluun ja toimeenpanoon, minkä lisäksi sain myös melko hyvän käsityksen siitä, millaisena EU venäläisten suuntaan näyttäytyi – välttämättä ei aina kovin yhtenäisenä.
Aluksi Moskovan realiteetit tuntuivat olevan kaukana Brysselin neuvottelupöydistä. Työryhmätyöskentely yllätti paitsi teknisyydellään myös laajalla asialistallaan, joka matkan varrella vain paisui. Tässä yhteydessä on paikallaan mainita, ettei Coest-työryhmä ole suinkaan ainoa foorumi, missä Venäjä-asioita EU:ssa käsitellään. Venäjään liittyvät kysymykset kuuluvat hyvin monen EU-edustuston virkamiehen tehtäviin vaikkapa tulli-, liikenne-, energia- ja ympäristösektoreilla.
Pikku hiljaa totuin pitkiin kokouksiin ja aikaa vievään raportointiin. Yksi Venäjä-hetkien kohokohdista osui ensimmäisen Brysselin-vuoteni loppupuolelle, kun EU-maat pääsivät vihdoin keskinäiseen yksimielisyyteen (muistattehan vielä ns. Puolan lihakiistan ja muut vaikeudet) kumppanuus- ja yhteistyösopimuksen (PCA) korvaavan uuden sopimuksen neuvottelumandaatista ja neuvottelut käynnistyivät kesällä 2008. Mutta jo saman vuoden syksyllä Georgian sota keskeytti neuvottelut muutamaksi kuukaudeksi. Perusteellisen Venäjä-suhteiden tarkastelun jälkeen unioni päätyi kuitenkin jatkamaan uuden sopimuksen valmistelua. Tähän mennessä takana on yhdeksän neuvottelukierrosta, eikä loppua ole vielä näkyvissä: keskeisiä kysymyksiä on auki mm. kauppaan ja investointeihin sekä energiaan liittyen.
Venäjä-asioiden käsittelyä neuvostossa rytmittää kaksi kertaa vuodessa pidettävien huippukokousten valmistelu, joka noudattaa omaa kaavaansa. Tätä kirjoitettaessa ovella on järjestyksessä 25. huippukokous, joka pidetään touko-kesäkuun vaihteessa Donin Rostovissa. Kyseessä on ensimmäinen EU-Venäjä –huippukokous Lissabonin sopimuksen voimaanastumisen jälkeen, mikä tuonee prosessiin tuoreen tuulahduksen ja jatkossa muutoksiakin. Asialistan keskiössä ovat viisumikysymykset ja modernisaatiokumppanuus – molemmat hankkeita, joiden valmistelussa Suomi on ollut tiiviisti mukana. Tuleeko modernisaatiokumppanuudesta uusi EU-Venäjä –yhteistyön ”iskusana”, jää nähtäväksi. Joka tapauksessa kumppanuudella ei ole tarkoitus korvata vuonna 2003 sovittujen neljän yhteisen alueen ja niihin liittyvien tiekarttojen toimeenpanoa, saatikka uudesta sopimuksesta käytäviä neuvotteluja, vaan pikemminkin tuoda uutta puhtia jo käynnissä olevaan työhön.
EU-Venäjä -yhteistyöstä puhuttaessa ei pidä unohtaa Pohjoista ulottuvuutta, jossa EU, Venäjä, Islanti ja Norja ovat tasavertaisia osapuolia. Paljolti Suomen ponnistelujen ansiosta Pohjoinen ulottuvuus on vaikeinakin aikoina ollut se osa EU-Venäjä yhteistyötä, joka on ”vetänyt” hyvin. Pohjoisella ulottuvuudella on linkkinsä myös arktiseen yhteistyöhön, josta Itä-Euroopan ja Keski-Aasian työryhmä on viimeisen kahden vuoden aikana luonnostellut kahdet neuvoston päätelmät. Ja mikä parasta, Pohjoisen ulottuvuuden mallia on lainattu Mustallemerelle kehiteltäessä eri kumppanuuksia Mustanmeren synergia-aloitteeseen liittyen.
Entä sitten muu Itä-Eurooppa ja Keski-Aasia? Näiden alueiden suhteen työ Brysselissä avarsi sananmukaisesti maailmankuvaa: kun Moskovassa näkövinkkeli oli vahvasti IVY-painotteinen, Brysselissä eteen avautui EU:n ja yhteisen naapuruston suhteiden koko kirjo, mikä on kuluneen kolmen vuoden aikana vain monipuolistunut. Mieleenpainuva kokemus yöhön venyneine kokouksineen oli eittämättä Tshekin puheenjohtajakaudella aikaansaatu itäisen kumppanuuden ohjelma, jonka kautta EU loi kokonaan uuden viitekehyksen suhteiden tiivistämiselle Ukrainan, Moldovan, Georgian, Azerbaidzhanin ja Armenian, osin myös Valko-Venäjän kanssa. Myös tätä prosessia vauhditti omalta osaltaan Georgian sota. Kaikissa edellä mainituissa maissa on viimeisen kolmen vuoden aikana koettu sekä myötä- että vastoinkäymisiä, jotka ovat pääosin liittyneet sisäpolitiikkaan ja vaaleihin mutta myös alueen ns. pitkittyneisiin konflikteihin (Transnistria, Vuoristo-Karabah), Georgian sodasta puhumattakaan. Tässä yhteydessä ei sovi unohtaa Suomen ETYJ-puheenjohtajuutta vuonna 2008, jonka hoidossa oma roolinsa oli myös EU-edustustolla.
EU:n suhteita Keski-Aasiaan määrittää vuonna 2007 hyväksytty Keski-Aasia -strategia, jonka toimeenpanon kolmivuotistarkastelu tapahtuu kesäkuun 2010 Eurooppa-neuvostossa. EU on pikku hiljaa kasvattanut rooliaan ja näkyvyyttään kaikissa viidessä Keski-Aasian tasavallassa, mutta merkittäviä toimijoita Keski-Aasiassa on tunnetusti muitakin. Erityisesti energia ja Afganistanin läheisyys tekevät alueesta kiinnostavan. EU:n intressissä on erityisesti oikeusvaltiokehityksen ja ihmisoikeuksien edistäminen. Juuri nyt suurimman huomion kohteena on Kirgistan. Keski-Aasian suhteen Suomi on perinteisesti ollut EU:ssa enemmän saavana kuin antavana osapuolena mutta Suomen Kazakstanin-suurlähetystön avaamisen myötä vahvistunut läsnäolomme alueella tukee myös työskentelyämme EU:ssa.
Osana hallituksen Venäjä -toimintaohjelman toimeenpanoa EU-edustusto vahvistaa Venäjä-panostustaan, mikä mahdollistaa profiilin noston koko itä-sektorilla. IKTO eli Itä-Eurooppa-, Etelä-Kaukasia- ja Keski-Aasia politiikkalinjaus antaa hyviä eväitä vastata meihin kohdistuviin odotuksiin vieläkin paremmin. Näissä tunnelmissa on ilo siirtää kapula seuraajilleni, joita on kaksi: Niklas Lindqvist ja Niina Nyrhinen. Tätä työtä tehdään tiiviissä yhteistyössä Brysselin, Helsingin ja alueella sijaitsevien edustustojemme kesken – muita edustustoja unohtamatta. Oleellista on verkottuminen, joten muistattehan jatkossakin ”etäispäätteenne” EU-edustustossa.
Jaana Teckenberg
Kirjoittaja hoitaa vielä tovin EUE:n Venäjä-, Itä-Eurooppa- ja Keski-Aasia -deskiä