Eurooppalaista elämää sopimuksesta toiseen
Lissabonin sopimuksen voimaanastuminen päättää koko aikuista työuraani leimanneen EU:n sopimusmuutosten ketjun. Tarkemmin ajateltuna sopimusmuutoksista on tullut viimeisen 15 vuoden aikana myös yksityiselämän virstanpylväitä.
ETA-sopimus oli tuntemistani EU-sopimuksista ensimmäinen. Tuskin olen koskaan sen jälkeen odottanut minkään sopimuksen voimaan astumista yhtä kiihkeästi. Olin muuttanut juuri tuoreena aviovaimona Brysseliin töihin ja miehen oleskelun laillistaminen vaati ETA-sopimuksen voimaantuloa.
ETA-sopimus astui voimaan tammikuun alussa 1994, mutta Belgian sisäinen voimaansaattaminen venyi huhtikuun alkuun. Kuningas Albertin allekirjoituksen ja muiden kiemuroiden odottaminen tuntui pitkältä, kun mieltä painoi oleskelu Belgiassa ilman lupaa.
Suomen liityttyä EU:n jäseneksi vuoden 1995 alussa siirryin töihin Euroopan parlamenttiin ensimmäisiä suomalaisia meppejä avustamaan. Tuolloin elettiin Maastrichtin sopimuksen voimaantulon ja Amsterdamin sopimuksen neuvottelujen välistä suvantovaihetta.
Euroopan parlamentti oli saanut Maastrichtin sopimuksen myötä lisää valtaa. Parlamentti opetteli elämään uuden vastuunsa kanssa. Sen aiemman toiminnan summasimme tuolloin ”vastuuton parlamentti on vastuuton parlamentti”. Monista yhteisistä näkemyksistämme huolimatta taiteilimme mieheni kanssa kotielämän pitämisessä tasapainoisena, kun työksemme avustimme eri puolueiden meppejä.
Amsterdamin sopimuksen valmisteluja saimme seurata parlamentissa aitiopaikalta. Muistan edelleen elävästi parlamenttia sopimusneuvotteluissa edustaneen epäsuhtaisen näköisen, mutta veitsenterävän kaksikon. Saksalainen peikkomainen kristillisdemokraatti Elmar Brok ja ranskalainen keijukaismainen sosialisti Elisabeth Guigou olivat molemmat tärkeän Saksa-Ranska –akselin päämiehille läheisiä ja samalla näkemyksellisiä eurooppalaisia.
Amsterdamin sopimuksesta tulikin Suomen ensimmäisen ikimuistoisen EU-puheenjohtajuuden perusta. Kun työskentelin ulkoministeriön Eurooppa-kirjeenvaihtajan yksikössä EU:n yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa kehittämässä, sopimuksen mahdollisuudet ja rajat tulivat tutuiksi. Puoliso puolestaan tuntui puolen vuoden puheenjohtajuuskauden jälkeen aika vieraalta: olin viettänyt kuudesta kuukaudesta liki 100 päivää virkamatkoilla ja melkein koko lopunkin ajan töissä.
Nizzan sopimukseen ja konventin työskentelyyn näkökulmastani tuli ranskalainen, kun siirryin töihin Pariisin suurlähetystöön. Ensimmäiset kuukaudet Pariisissa kuluivat Ranskan puheenjohtajuuskauden käytännön järjestelyjä hoitaessa.
Näkökulmani Nizzan sopimukseen onkin pitkälti käytännöllinen. Komensin autoja, järjestelin hotelliin lisäöitä ja etsin ruokaa sopimuksen vuoksi Nizzaan neljäksi päiväksi juuttuneelle valtuuskunnallemme. Muistiini on painunut – mielenosoittajien jälkeensä jättämän savupommikatkun lisäksi - Suomen valtuuskunnasta vastannen ranskalaisen turvapäällikön kärsivä ilme, kun olin selostanut valtuuskuntamme keskeisten henkilöiden liikuntatoiveet. Hänen päänsärykseen jäi löytää turvakriteerit täyttävä uima-allas, riittävän kovakuntoinen turvamies hölkkääjän mukaan sekä kehitellä turvajärjestelyt rullaluistelijalle.
Jälkiviisaasti voi todeta, ettei sellaisilla yötä myöten jatkuneilla neuvotteluilla kuten Nizzassa nähtiin voi syntyä hyvää sopimusta. Itselleni Nizzan maraton-istunnot painuivat mieleen sitäkin vahvemmin, kun ajattelin ensimmäistä kertaa oman turnauskestävyyteni lisäksi vatsassani kasvanutta tytärtäni.
Perustuslakisopimuksen syntyyn omakohtainen tuntuma jäi vähäiseksi, kun olin ensin äitiyslomalla ja uppouduin sen jälkeen Irakin sodan seurantaan Pariisissa. Löysin perustuslakisopimuksen kuitenkin edestäni, kun siirryin Helsinkiin ulkoministeriöön tuolloisen ulkoministeri Erkki Tuomiojan virkamiessihteeriksi.
Suomi ja Itävalta kokosivat konventin lopputulokseen tyytymättömiä maita yhteen. Aktiivisuuden tuloksena konventin lopputulos käytiin aidosti lävitse jäsenmaiden kesken hallitusten välisessä konferenssissa.
Parhaiten mielessä ovat säilyneet ne myöhäisillat, jotka käytin virkamiesvalmistelun tuotosten välittämiseen ministerille ja hänen terveistensä välittämiseen takaisin virkamiehille. Matkoja Euroopassa kertyi sen verran, että parivuotias tyttäreni leikki pääasiassa pakkaamalla kassiaan ja puhumalla kuvitteelliseen kännykkäänsä Erkki-sedälle.
Ranskan ja Hollannin annettua täystyrmäyksen perustuslakisopimukselle olikin aika suunnata Hollantiin. Oli kiinnostavaa päästä eturiviin seuraamaan kuinka Hollanti taisteli itsensä ulos EU-poliittisesta nurkasta. Samalla sain seurata, kun nelivuotias tytär aloitti kansainvälisen koulutien ja kasvoi suureksi Hollannin ystäväksi.
Itseäni harmittaa vieläkin, että Hollannin ulospääsyn hinta oli kaiken sen hyvän työn menettäminen, joka perustuslakia laadittaessa oli tehty sopimuksen rakenteen ja luettavuuden järkeistämiseksi.
Viimeisen vuoden aikana olen ollut omalla pienellä osuudellani mukana neuvottelemassa kaikkia niitä kiemuroita, joita Lissabonin sopimuksen pelastamiseen on tarvittu. Tällä kertaa on tarvittu vahvoja istumalihaksia pitkissä kokouksissa, vikkeliä sormia öistä raportointia varten ja perheeltä loputtomasti hyvää tahtoa työn vallatessa yhä enemmän tilaa elämästämme.
Viime vaiheissa on ollut ilo paneutua Lissabonin sopimuksen toimeenpanon valmisteluihin. Kaikkea ei pystytty eikä haluttu sopia Lissabonissa, joten meille virkamiehille jäi tekemistä – neuvottelemista, hiomista ja sopimista.
Kun Lissabonin sopimuksen mukanaan tuomiin uusiin tehtäviin – nk. presidentiksi ja ulkoministeriksi - saadaan lähipäivinä nimitettyä ihmiset, ollaan aivan uudessa tilanteessa.
Kukaan ei puhu sopimusmuutoksen tarpeesta. Sellaista ei kerta kaikkiaan ole näköpiirissä.
Nykyiset sopimukset mahdollistavat paljon, jos poliittista tahtoa on. Lissabonin-sopimus sisältää myös järjestelyt, joilla päätökset siirtymisestä yksimielisistä määräenemmistöpäätöksiin voidaan tehdä ilman raskaita sopimusmuutoksia ja ratifiointeja kansanäänestyksineen.
Löytyykö poliittista tahtoa? Entä ideoita Euroopan kehittämiseksi, kun omia toimintatapoja ei tarvitse koko ajan pohtia tai taistella vallasta? Entä kuinka yksityiselämä rytmittyy jatkossa, kun hallitustenvälisistä konferensseista ja sopimusmuutoksista ei enää muodostu virstanpylväitä elämään?
Marianne Huusko-Lamponen
Kirjoittaja on edustuston Antici-virkamies