Suomen YK-edustuston alkutaival (1955-1972)
Vuosi 1955 oli merkittävä Suomen kansainvälisten suhteiden laajenemisen vuosi. Suomi hyväksyttiin YK:n jäseneksi osana yleiskokouksen 10. istuntokaudella 555. täysistunnossa aikaansaatua ns. nippuratkaisua. Vaikka Suomi ei enää sinä vuonna ehtinyt osallistua YK:n toimintaan kuin nimellisesti asettui Suomen YK-huomioitsijana toiminut pääkonsuli Artturi Lehtinen Suomen paikalle yleiskokouksessa sen jälkeen kun päätös Suomen jäsenyydestä oli tehty. Istuntokausi päättyi kuusi päivää myöhemmin. Samalla päättyi New Yorkin pääkonsulinvirastolle kuulunut tarkkailuvastuu YK:ssa. Tarkkailutehtävät olivat käsittäneet istuntojen seuraamista ja neuvotteluja pääsihteerin kanssa. Viime töikseen pääkonsulinvirasto selvitteli vielä tulevan YK-edustuston toiminnan organisointia.
Jäsenyydestä seuranneita ensimmäisiä konkreettisia toimenpiteitä olivat YK:n peruskirjan ja kansainvälisen tuomioistuimen perussäännön saattaminen voimaan tammikuun 13. päivänä 1956 annetulla asetuksella ja pysyvän YK-edustuston perustaminen, jonka seurauksena myös ulkoasiainministeriöön perustettiin YK-jaosto.
Suomen ensimmäiseksi YK-edustajaksi presidentti nimitti 16.1. 1956 G. A. Gripenbergin. Hän siirtyi YK-edustustoon Tukholman lähettilään tehtävästä. Gripenberg aloitti työnsä New Yorkissa 17.4. 1956. Maailmanmiehenä hänet katsottiin soveliaimmaksi suhteiden luojaksi ja edustuston toiminnan käynnistäjäksi. Suomi oli 1950-luvulla kansainvälisesti tuntematon maa. Länsimaissa yleisenä vallitsevan käsityksen mukaan Suomea pidettiin Neuvostoliiton alusmaana. YK:ssa vallalla ollut personifioitumisajatus eli valtion samaistaminen edustajaansa henki Gripenbergin aristokraattisen olemuksen kautta pesäeroa Neuvostoliiton käskyvallasta. Gripenbergiä rasitti korkea ikä ja multilateraalisten suhteiden vierastaminen. Diplomaatiksi hän oli varsinainen yksinäinen susi, joka korosti diplomaattiedustajan itsenäistä päätäntävaltaa suhteessa edustamaansa hallitukseen.
Gripenberg käynnisti edustuston toiminnan kolmen hengen kokoonpanolla, johon hänen itsensä lisäksi lukeutuivat Björn-Olof Alholm ja uskollinen kanslia-apulainen Kerttu Surakka. Alholm oli ennen lähtöä anellut lisävoimia, mutta hänelle tokaistiin: "Menkää sinne ja itkekää sitten siellä!" Alholm muisteli Gripenbergin heti ensimmäisessä keskustelussa teroittaneen: "Niin, ja mitä näihin työasioihin tulee, minä toivon, että sinä hoidat tämän cuisine de la diplomatien." Sillä hän tarkoitti, että lähetystösihteeri huolehtisi käytännön kysymysten ohella paljosta muusta. Vanhan koulun diplomaatti kun oli, Gripenberg puuttui vain olennaisimpiin asioihin, joita toki riitti. Edustuston alkuaskeleet olivat hapuilevia ja uusia asioita opittiin päivittäin. Varsinainen työnteko alkoi hektisesti, kun Suomi valittiin kolmivuotiskaudeksi 1957-1959 YK:n talous- ja sosiaalineuvostoon ECOSOCiin. Gripenbergin kauden alkua sävyttivät lisäksi Suezin ja Unkarin konfliktit. Edustuston henkilökunta vahvistui vuoden mittaan kuusihenkiseksi, mikä sekin oli työhön nähden riittämätön määrä.
YK-edustusto toimi koko ensimmäisen vuoden pääkonsulinvirastoon kuuluvassa huoneistossa, koska Suomi-talon viidennessä kerroksessa tekeillä ollut toimistotilojen remontti ei ollut valmistunut ajoissa. Vihdoin vuoden 1957 alusta edustusto pääsi muuttamaan uusiin tiloihin. Henkilökunnan määräkin kasvoi yhdeksään. Uusista tiloista ehdittiin nauttia vain vuosi kun taas oli muutto edessä, ja tällä kertaa muutettiin 200 East 42th Streetin varrella sijainneeseen kiinteistöön, joka vuokrattiin viideksitoista vuodeksi. Suurlähettilään residenssiksi vuokrattiin 1.8. 1959 lukien viideksi vuodeksi Bronxvillessä, Hereford Roadin varrella sijainnut talo numero 29. Residenssiä pääsi ensimmäisenä asuttamaan 10.1.1959 YK-edustustoon suurlähettilääksi nimitetty Ralph Enckell. Puolen vuoden hotellielämän jälkeen oli varmasti mukava asettua pysyvästi taloksi.
Lopullisesti Suomen YK-politiikka valettiin muottiin Ralph Enckellin edustajakaudella 1959-1965. Enckell kehitti Suomen edustajille menettelyohjeet, joilla Suomen puolueettomuuspolitiikan uskottavuus saatettiin säilyttää kaikissa YK:n toimielimissä. Jäsenyyden ensimmäisinä vuosina vältettiin näkyvää esiintymistä. Päätavoitteena oli poliittisen kuvan selkiyttäminen. Monesti Suomen edustajat pidättyivät yleiskokouksen äänestyksistä ja välttivät ottamasta kantaa päätösten sisältöön. Erityisen tarkkoja oltiin kysymyksissä, joista johtavat suurvallat olivat eri mieltä. Taloudellisissa, sosiaalisissa ja kehitysmaiden asioissa Suomi oli aktiivisena länsiryhmäläisenä jo 50-luvun lopussa.
Enckell vaihtui Max Jakobsoniin 1965. Ensitöikseen Jakobson johti YK:n yleiskokouksen erityispoliittista komiteaa osoittaen, että edeltäjän mallia voitiin seurata myös korkeissa luottamustehtävissä. Häntä auttoivat kansainvälisen politiikan muutokset, jotka mahdollistivat entistä rohkeamman otteen. Kylmän sodan pahin kausi oli takana päin ja suurvaltojen yhteistyö lisääntyi. Suomi valittiin YK:n turvallisuusneuvoston jäseneksi vuosiksi 1969-1970. Tämän seurauksena vuoden 1967 kesäkuussa 866 United Nations Plazalle siirtynyttä YK-edustustoa vahvistettiin Ilkka Pastisella ja Richard Müllerillä.
Vuosi 1970 oli YK:n juhlavuosi. Tasavallan presidentti Urho Kekkonen suoritti Yhdysvaltoihin suuntautuneen valtiovierailun päätteeksi virallisen vierailun YK:n 25-vuotisjuhlaistuntoon ja puhui YK:n täysistunnossa 23.10.1970, jolloin hän myös tapasi YK:n pääsihteeri U Thantin.
Suomen vaikutusvallan kehitystä 15 vuoden jäsenyyden jälkeen kuvastaa, että esimerkiksi turvallisuusneuvoston vuonna 1970 hyväksymästä viidestätoista päätöslauselmasta yksitoista oli Suomen esittämiä. Tämän turvin Jakobson saattoikin suomalaisten mielestä lähteä suosikkina pääsihteerikilpaan.
Pääsihteerikilvan päätyttyä tunnetuin seurauksin suurlähettiläs Max Jakobson siirtyi 1.8.1972 edustustonpäälliköksi Tukholmaan ja seuraajaksi nimitettiin Aarno Karhilo. Karhilon mukana seurasi ministerineuvos Wilhelm Breitenstein, joka korvasi Jaakko Iloniemen.
Teksti: Antti Vuojolainen / UM / Tietopalvelu