Mosambikin maatalous hakee kasvua
Suomen rahoittama maaseudun kehittämishanke rakentaa maatalouden arvoketjua Zambezian maakunnassa. Paikalliset pullonkaulat kertovat siitä, miksi köyhyys Mosambikissa ei ole viime vuosina juuri vähentynyt.
Alfredo Casal istuu puolitäydessä varastossa sitomassa riisisäkkiä. Zambezialaisten pientuottajien yhteisyrityksen EOZ:n (Empresa Orizida da Zambezia) riisi on priimaa ja myy hyvin, kehuvat EOZ:n työntekijät. Riisin tuottamisessa ei ole käytetty kemiallisia lannoitteita eikä torjunta-aineita,
Nyt EOZ odottelee uuden käsittelylinjan käynnistymistä; kiinalaiset koneet alkavat olla käyttövalmiina. Niiden avulla poistuu riisin käsittelyn pullonkaula, jolloin EOZ voi laajentaa myyntiä muihinkin Mosambikin maakuntiin – kunhan myös esteet tuotannon laajentamiselle on ensin raivattu.
Mosambikin maakunnista juuri Zambezialla olisi parhaat luontaiset edellytykset riisintuotannon lisäämiseen. Se edellyttää, että koko arvoketju saadaan kuntoon, pellosta pöytään.
Tuotannossa tärkeää on parantaa lajikkeita ja lisätä satovarmuutta. Olennaista olisi myös kastelujärjestelmien kehittäminen, sillä toistaiseksi Zambezian riisi on luonnonsateiden varassa. Kun ei sada, riisillä on ongelmia. Kun sataa paljon, riisillä on silloinkin ongelmia. Kuten kuluneella satokaudella, kun vettä piti ensin odottaa ja sitten sitä tuli kerralla liikaa.
Nykyään Zambeziassa pitää tyytyä yhteen riisisatoon vuodessa.
Yksi sato yhdeltä hehtaarilta
Yhden sadon ongelma toistuu zambezialaisessa maataloudessa muutenkin, sanoo Aldo von Kurtzow. Hän vetää Suomen rahoittamaa Prodeza II -hanketta, joka tähtää zambezialaisen maaseudun kehittämiseen.
Sekä Zambezian maakunnassa että muualla Mosambikissa enemmistö ihmisistä elää omavaraisviljelijöinä ja köyhyysrajan alapuolella. Perusperheen maatilkku on tyypillisimmällään jotakin puolen ja puolentoista hehtaarin väliltä. Maan muokkaus ja viljely ovat käsityötä.
Nopeimmin maaseutuköyhyys vähenee, jos viljelijät onnistuvat lisäämään tuotantoaan. Tosin samalla pitää varmistaa, oman perheen tarpeet ylittävälle sadolle löytyy asiallinen ostaja.
Koska peltotilkut ovat pieniä, markkina-asemien parantaminen vaatii sitä, että viljelijät yhdistävät voimansa. Prodeza II -hanke tekee työtä tuottajayhdistysten, osuuskuntien tai viljelijöiden yhteisyritysten aikaansaamiseksi.
Aldo von Kurtzow sanoo, että Prodeza kiinnittää huomiota koko arvoketjun toimivuuteen. On turha keskittyä vaikkapa markkinoillepääsyyn, jos ei ole mitä ja kenelle myydä.
”Keskiössä on viljelijä, jonka lähtökohdat määrittävät maaperä ja vesi. Ne ratkaisevat, mitä on mahdollista tuottaa. Maatalousneuvonnan osuus on tärkeä. Koko arvoketjun on toimittava tuotantoedellytyksistä aina markkinoihin ja kuluttajien ostovoimaan asti.”
Yhteistyön voimaa
Zambezialaisen Cainen kylän kokoontumistilassa maatalousneuvoja osoittelee pahville piirrettyjä satotaulukoita. Ne kertovat, että viljelijäryhmä on saanut satoa kasvatetuksi ja myydyksi eteenpäin.
Kyläläiset seuraavat esitystä keskittyneesti ja nyökyttelevät: aika pitkä matka on jo tultu, mutta vielä on tahto eteenpäin. Tähtäimessä on järjestäytyminen osuuskunnaksi.
”Aikaisemmin myimme kukin omaan laskuumme, mutta yhdessä saamme paremman hinnan. Eivätkä esimerkiksi vanhat ihmiset voi mennä kauas kylältä tuotteitaan myymään. Koska olemme rakentaneet varaston, kenelläkään ei ole niin kiire myydä emmekä ole riippuvaisia bangladesheista”, viljelijät selittävät.
Bangladeshi on yleisnimitys kiertäville kauppiaille, joista monella on aasialaista taustaa. Kylään sopivalla hetkellä ilmaantuvalla kauppiaalla on ollut ostajan markkinat.
”Hankkeen myötä olemme myös oppineet viljelytekniikoita”, kyläkeskuksen tuntumassa peltoaan kuokkiva Renato Mucori selittää.
Cainen kylän viljelijät osaavat neuvonnan ansiosta nykyään vaihdella satoja. Yhtenä vuonna pellossa kasvaa maissia, joka imee kosteutta. Seuraavana vuonna samaan paikkaan kannattaa laittaa maapähkinää, joka lisää kosteutta.
Ensin tulivat polkupyörät
Mocuban kaupungintalolla kaupunginsihteeri Elisabeth José puhuu tarmokkaasti tarpeesta kehittää seudun maataloutta.
”Meillä on edellytyksiä kestävään maatalouteen, mutta meidän pitää päästä eteenpäin tilanteesta, jossa maataloustuotanto riippuu sateista”, hän sanoo.
Mocuban piirikunnassa on vajaat 400 000 asukasta, joiden suuri enemmistö elää maatilkustaan. Kaupunginsihteerin haaveissa siintää siirtymä omavaraisviljelystä kaupalliseen maatalouteen.
”Meillä Zambeziassa oli aikanaan suuria tuotantolaitoksia, mutta nyt niitä ei ole. Haluaisin saada tänne teollisuuspuiston sekä maatalouskaupan palveluja. Mocuba on Zambezian maakunnan toiseksi suurin kaupunki, joten kyllä meillä pitäisi olla paikka, jossa voi korjata autonsa tai ostaa mopon. Ei uneksiminen ole kiellettyä”, Elisabeth José sanoo.
Sitä paitsi pessimistiltä jäisi huomaamatta Mocuban seudun tähänastinenkin kehitys: ensin tulivat polkupyörät, sen jälkeen mopot ja viime vuosina autot.
”Asiat kehittyvät. Emme ole enää eristyneitä vaan yhteydessä ihan mihin tahansa paikkaan maailmassa.”
Teksti: Erja-Outi Heino
Kuvat: Liisa Takala
Työläinen tarvitsee ruokaa
Tehokkain keino vähentää Mosambikin köyhyyttä on ruoantuotanto kotimarkkinoille, uskoo mosambikilainen ekonomisti ja IASE-tutkimuslaitoksen johtaja Carlos Nuno Castel Branco.
”Jos sijoitamme hajautettuun monipuoliseen ruoantuotantoon ja saamme edullista ruokaa Mosambikin joka kolkkaan, se voi luoda myös työpaikkoja ja myötävaikuttaa maan teollistumiseen.”
Työläiset tarvitsevat ruokaa, ja jos sitä ei ole edullisesti tarjolla, heidän on melkeinpä järkevämpää viljellä omaa peltotilkkuaan kuin käydä palkkatyössä.
Mitä pienituloisemmasta ihmisestä on kyse, sitä suurempi osuus hänen tuloistaan menee ruokaan. Mosambikin vuotuinen inflaatio on ollut viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden ajan melko maltillinen.
”Mutta ruoan inflaatio on ollut jatkuvasti noin 50 prosenttia korkeammalla tasolla kuin keskimääräinen inflaatio. Pienituloiset kärsivät, sillä he käyttävät muita suuremman osan tuloistaan ruokaan.”