SUURLÄHETTILÄS JAAKKO KALELAN AVAUSPUHEENVUORO "SOOME AJALOO ÕPPETUNNID"-SEMINAARISSA (SUOMEN VIRON-INSTITUUTTI) HOTELLI OLÜMPIASSA 16.5.2007

Arvoisat seminaarin osanottajat Hyvät naiset ja herrat

Kun päätös tämän seminaarin järjestämisestä tehtiin, tuskin kukaan saattoi arvata, mikä olisi tilanne, kun seminaari lopulta pidettäisiin.



Yleisteemaksi valittiin "Suomen historian oppitunnit", mutta todellisuudessahan teemana on Suomen ja Viron kaltaisten pienten maiden vuosisatainen suhde itäiseen suurvaltanaapuriin. Mitä historiasta on opittavissa, jos mitään ja miten näitä opetuksia voisi soveltaa nykyhetkeen ja tulevaisuudessa.



Seminaarin lähtökohdan piti olla taaksepäin katsova, yleistävä ja ehkä teoreettinenkin. Olettamuksena lienee ollut se, että tällainen kysymyksenasettelu on pysyvästi kiinnostava Suomenlahden molemmin puolin, vaikka maailma on muuttunut ja vaikka globalisoituvassa maailmassa geopolitiikka on vain yksi ja vähän vanhakantainen näkökulma.



Kolme viikkoa sitten alkaneet tapahtumat Tallinnassa muuttivat kysymyksenasttelun jäleen kerran vähemmän historialliseksi ja teoreettiseksi. Kun Tallinnan tapahtumia on täällä analysoitu - esimerkkinä arvovaltaisen Kansainvälisen puolustustutkimuskeskuksen RKKn tekemään pika-analyysi, jossa todetaan Moskovan roolin olleen luultua paljon keskeisempi - esiin nousevat tutun tuntuiset kysymykset: mihin Venäjä tällä maailmankolkalla pyrkii ja mitä se voisi niin halutessaan tulevaisuudessa tehdä, miten Venäjään voisi vaikuttaa, mitkä ovat läntisten suurvaltojen (erityisesti Yhdysvaltain ja Saksan) intressit tällä suunnalla ja ovatko nämä intressit yhdensuuntaiset meidän kanssamme.



Kuulostaa kovin vanhakantaiselta kysymyksenasettelulta ja vastauksia etsittäessä onkin syytä pitää pää kylmänä ja välttää lankeamasta historiantulkintojen ja geopolitiikan ansoihin. Me kuitenkin elämme eri maailmassa kuin esimerkiksi se, johon Urho Kekkonen valittiin toimimaan Suomen presidenttinä 1956.



Joka tapauksessa ajankohta antaa uskokseni erityistä mielenkiintoa tämänpäiväisille keskusteluillemme.



Joka tapauksessa Viron viimeaikaisilla tapahtumilla on selkeä kytkentä historiaan, tai pikemminkin historiattomuuteen, kvyttömyyteen käsitellä historian vaikeita tapahtumia tavalla, joka vapauttaisi meidät aikansa eläneiden stereotypioiden vankeudesta eikä yllyttäisi meitä mekaanisesti toistamaan menneitä vastakkainasetteluja. Jokainen meistä voi ottaa peilin käteensä ja katsoa, olenko tehnyt riittävästi menneisyyden hallinnan, saksalaisittain "Vergangenheitsbewältiguningin" hyväksi.



Suomen suhteiden historiassa itäisen naapurin, Neuvostoliiton ja Venäjän kanssa ei pitäisi olla merkittäviä valkoisia, tutkimattomia laikkuja. Venäjän puolen arkistoista tosin voi tulla tulevaisuudessa esiin ratkaisevastikin uutta tietoa. Nämä lähteet ovat auenneet vajavaisesti eikä mitään läpimurtoa tässä suhteessa ole näköpiirissä. Tämä ei ole estänyt historiantutkijoita käymästä läpi ja keskustelemasta perusteellisesti erilaisista tulkinnoista, myöskin suomalais-venäläisissä historioitsijatapaamisissa.



Toiseen maailmansotaan johtaneet tapahtumasarjat, talvisota 1939-40, välirauha 1940-41 sekä jatkosota 1941-44 on hyvin perusteellisesti tutkittu. Edes tulkinnoissa on tuskin odotettavissa merkittävää liikkumista tulevaisuudessa. Myös Paasikiven aika 1944-56 on sekin varsin perusteellisesti tutkittu, mutta voi olla että jatkossa erilaiset tulkinnat elävät.



Kekkosen ajasta 1956-81 on kirjoitettu paljon. Juhani Suomi on tehnyt uraauurtavan työn Kekkosen elämänkerran kirjoittamisen yhteydessä, pelkästään tältä ajanjaksolta 4 kirjaa ja lähes 3000 sivua. Hänen tarkastelukulmansa oli pitkälle Kekkoseen samaistuva, mikä jättää tilaa lukuisille vaihtoehtoisille tulkinnoille eri asioista. Tällaisia muita tulkintoja tästä aikakaudesta onkin esitetty kymmeniä, sekä historiantutkijoiden että mielipidekirjoittajien toimesta. Lopullista synteesiä saamme kuitenkin vielä odottaa ja sinä aikana keskustelulle jää runsaasti mahdollisuuksia, toivottavasti tänäänkin.



Luonnollisesti vielä tulkinnanvaraisempi on Kekkosen jälkeinen aika, sekä ennen Neuvostoliiton romahdusta että sen jälkeen. Venäjällä on julkaistu kasapäin muistelmia ja tutkimuksia tästä ajasta. Ne ovat kuitenkin laadullisesti epätasaisia ja useimmat ovat jääneet kääntämättä muille kielille. Tämän vuoksi suomalaiset tutkijat ovat vain osittain hyödyntäneet tätä aineistoa. Suomessa on vielä vähemmän julkaistu, osittain ajanjakson läheisyyden ja osittain avointen arkistojen puutteen vuoksi. Kuitenkin esimerkiksi presidentti Koivisto julkaisi välittömästi eläkkeelle siirtymisensä jälkeen laajat ja osittain hätkähdyttävät muistelmansa. Myös Paavo Väyrysen muistelmissa on paljon tärkeää tietoa. Kekkosen aikaan verrattuna tulkinnat ovat tämän aikakauden osalta vieläkin vakiintumattomampia. Tämä koskee vähemmän Suomen lännen-politiikkaa kuin Suomen suhteita sekä Venäjään että Viroon. Keskusteltavaa siis riittää tänäänkin.



Seminaarimme alustajat ovat mielenkiintoisia, tämänpäiväisten teemojemme huippuasiaintuntijoita. Tämä pitää paikkansa myös ensimmäisen teemamme osalta.



Professori Antero Jyränki ei ole varsinaisesti tullut tunnetuksia historioitsijana, mutta on tutkinut sitäkin. Vielä tärkeämpää on se, että hän seurannut lähes puolen vuosisadan ajan Suomen ulkopolitiikkaa erilaisilta näköalapaikoilta: ylioppilaspolitiikan keskeisenä vaikuttajana 1960-luvulla, kun ylioppilaat Suomessa eivät tyytyneet roolinsa tulevina johtajina, vaan alkoivat johtaa, jollei maata niin ainakin yhteiskunnallista keskustelua. 1970 Jyrängistä tuli presidentti Kekkosen kansliapäällikkö kevääseen 1973, jolloin hänen erääksi viimeiseksi tehtäväkseen tuli minun nimitykseni valmistelu presidentin ulkopoliittiseksi neuvonantajaksi. Tämän jälkeen hän on näihin päiviin asti toiminut katkeamatta Suomen eduskunnan johtavana perustuslaillisena neuvonantajana, missä ominaisuudessa hän on keskeisesti vaikuttanut ulkopolitiikan päätöksentekojärjestelmän ja välillisesti myös sisällön kehittymiseen.



Tohtori Aappo Kähönen kuuluu Suomen nuoremman polven aktiivisiin historiantutkijoihin, jotka ovat erikoistuneet idänsuhteisiin ja kylmän sodan aikaan. Hän teki väitöskirjansa Kekkosen ensimmäisistä presidenttivuosista, jolloin Suomi kylmän sodan kiristyessä ajautui ristiriitoihin Neuvostoliiton kanssa, ns. yöpakkaskriisiin, joka lopullisesti vakiinnutti ulkopolitiikassa Paasikiven-Kekkosen linjan.



Suomen suurlähetystön puolesta kiitän lämpimästi Suomen Viron-instituuttia siitä, että se on päättänyt osana itsenäisyytemme juhlavuoden ohjelmaa järjestää tämän seminaarin, jossa voimme verrata jälleen kerran kahden pienen veljeskansan valintoja geopolitiikkamme kohtalonkysymyksessä. Kuten alussa sanoin, Virossa tämä kysymys on jälleen noussut tärkeydessä yli muiden poliittisten kysymysten. Eikä se on jättänyt suomalaisiakaan kylmäksi, suomalainen media seurasi ensimmäisistä tunneista lähtien tapahtumia ehkä laajemmin kuin minkään muun maan tiedotusvälineet. Myös Suomen hallitus otti ensimmäisenä kantaa Viron puolesta. Tausta on luonnollisesti historiallisen kohtalonyhteyden voimakas tunteminen. .



Historiasta emme saa valmiita vastauksia, eikä Suomen historian oppitunnit ole avain edes suomalaisten tulevien ongelmien ratkaisuun. Mutta menneisyyden kriittinen läpikäyminen auttaa meitä jäsentämään myös tulevia tilanteita ja ennen kaikkea se antaa perspektiiviä analysoitaessa nykyisyyden päällekaatuvia ongelmia.



Pitemmittä puheitta, kutsun paikalle ensimmäisen teeman alustajat. Professori Jyränki ja tohtori Kähönen, olkaa hyvät.