Suomi ja Nato - usein kysyttyä

Miksi Suomi tekee yhteistyötä Naton kanssa?

Aktiivinen osalllistuminen kansainväliseen yhteistyöhön on Suomen etujen mukaista ja Suomen globaalin vastuun kantamista. Suomi käy Naton kanssa poliittista vuoropuhelua molempia kiinnostavista turvallisuuspoliittisista teemoista yhteisen turvallisuuden tukemiseksi. Näin Suomi edistää omia ulko-, turvallisuus- ja puolustuspoliittisia tavoitteitaan. Vuoropuhelu tukee sotilaallista yhteistyötä Naton kanssa kansallisen puolustuskyvyn, puolustusvoimien suorituskykyjen ja kansainvälisen yhteensopivuuden kehittämiseksi.

Nato on keskeinen transatlanttinen ja eurooppalainen turvallisuutta ja vakautta edistävä toimija. Naton jäsenmaista 22 on myös EUn jäsenmaita ja yli 90 prosenttia EU-kansalaisista asuu maassa joka on Nato-jäsenmaa. Ukrainan tapahtumien jälkeen Naton toiminnassa pelotteen ja yhteisen puolustuksen vahvistaminen on noussut jälleen keskeiseksi. Naton muutos vaikuttaa myös Suomen ja Naton väliseen käytännön kumppanuusyhteistyöhön. On molemminpuolinen etu käydä poliittista dialogia ja vaihtaa näkemyksiä turvallisuusympäristön kehityksestä.

Mitä Suomen Nato-edustusto käytännössä tekee?

Suomen edustusto Natossa hoitaa Suomen suhteita Natoon rauhankumppanuuden puitteissa. Edustusto toimii linkkinä kansallisten viranomaisten ja Naton välillä. Suomen ja Naton välinen yhteistyö koskettaa laajasti Suomen valtionhallintoa. Siihen osallistuvat aktiivisimmin Ulkoasiainministeriö, Puolustusministeriö, Pääesikunta, Liikenne- ja viestintäministeriö, Sisäasiainministeriö sekä Työ- ja elinkeinoministeriön hallinnonalaan kuuluva Huoltovarmuuskeskus. Edustuston virkamiehet raportoivat pääkaupunkiin, ja osallistuvat viikoittain järjestettävien eri komiteoiden ja työryhmien kokouksiin.

Edustusto jakaa aktiivisesti ajankohtaista tietoa Suomen ja Naton välisestä yhteistyöstä poliittisille päättäjille, sidosryhmille sekä kiinnostuneille kansalaisille.

Kuinka Suomi osallistuu Naton NRF- joukkoihin?

NRF (Nato Response Force) -joukkojen, eli ns. Naton nopean toiminnan joukkojen, perustamisesta päätettiin Naton Prahan huippukokouksessa 2002. Ne julistettiin täyteen valmiuteen marraskuussa 2006 Riiassa pidetyssä Naton huippukokouksessa. NRF on keskeinen väline Naton eurooppalaisten jäsenmaiden sotilaallisten kykyjen kehittämiseksi (ns. "transformaatio") ja harjoittamiseksi. Se on myös korkeassa valmiudessa oleva joukko, jota voidaan tarpeen mukaan räätälöitynä käyttää erilaisissa Naton operaatioissa.

Naton kannalta on tärkeää, että Nato-johtoisiin kriisinhallintaoperaatioihin suorituskykyjä tuottavat keskeisimmät kumppanimaat säilyttävät yhteistoimintakykynsä Nato-maiden joukkojen kanssa mahdollisimman korkeatasoisena myös tulevaisuudessa. Tämän vuoksi NRF-osallistuminen on avattu kiinnostuneille ja siihen kykeneville rauhankumppanimaille.  Tätä varten Nato on laatinut kehyksen, jossa määritellään kumppanimaiden mahdollisuudet osallistua NRF:ää täydentävään toimintaan. Kumppaneiden osallistuminen NRF:ää täydentävään toimintaan on vapaaehtoisuuteen perustuva prosessi. Täydentävyydellä tarkoitetaan sitä, että Naton nopean toiminnan joukko ei ole Naton ulkopuolisten maiden osoittamista voimavaroista riippuvainen, vaan Nato edellyttää NRF:n kykenevän aina toimimaan pelkästään jäsenmaiden tarjoamilla voimavaroilla.

Kiinnostuneilta mailta edellytetään osallistumista rauhankumppanuuden suunnittelu- ja seurantaprosessiin (PARP), joukkojen ilmoittamista operatiivisen voimavarakonseptin (OCC) joukkopooliin sekä tarvittavien suorituskykyarviointien läpäisemistä. Naton näkökulmasta kumppanimaiden osallistumisen NRF:n täydentävään toimintaan ei odoteta vaikuttavan merkittävällä tavalla NRF:n joukkojen kokoamisessa ilmenneisiin puutteisiin. Kumppaneiden osallistumisen tavoitteena on varmistaa, että ne pystyvät jatkossakin toimimaan tehokkaasti yhteistyössä Naton kanssa ja tuottamaan laadukkaita joukkoja Nato-johtoisiin kriisinhallintaoperaatioihin. Kumppanimaiden osallistuminen mahdolliseen kansainväliseen kriisihallintaoperaatioon valmiusvuorossa olevan NRF-rotaation kanssa edellyttäisi aina kyseisen maan kansallista operaatiokohtaista osallistumispäätöstä ja Naton neuvoston hyväksyntää. Osallistumisen luonne eroaa EU:n taisteluosastoista mm. siinä suhteessa, että Naton lähtökohtana on kyetä kokoamaan NRF-joukot ja toimeenpanemaan operaatiot yksinomaan Naton jäsenmaiden voimin. Kumppaneiden mahdolliset kontribuutiot ovat luonteeltaan täydentäviä.

Valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan (UTVA) marraskuussa 2006 tekemän linjauksen mukaisesti Suomi voi osallistua kumppanimaille avattuihin NRF-harjoituksiin. Suomi onkin jo osallistunut joihinkin harjoituksiin, joissa Nato on harjoittanut ja arvioinut NRF:ään ilmoitettuja joukkoja. Huhtikuussa 2007 Suomi ilmoitti suullisesti yhdessä Ruotsin kanssa Naton sihteeristölle harkitsevansa myönteisesti tarjottua mahdollisuutta osallistua NRF:ää täydentävään toimintaan. Maaliskuussa 2008 UTVA linjasi, että Suomi vahvistaa halukkuutensa osallistua NRF:ää täydentävään toimintaan ja tämä tieto toimitetaan Natolle Suomen Natoon akkreditoidun suurlähettilään kirjeellä. Tämän jälkeen Pohjois-Atlantin neuvosto (NAC) teki päätöksen Suomen kutsumisesta mukaan NRF-yhteistyöhön. Kumppanimaista myös Ukraina osallistuu NRF:ää täydentävään toimintaan.

Missä Naton kriisinhallintaoperaatioissa on mukana suomalaisia ja kuinka päätös osallistumisesta tehdään?

Suomi osallistuu tällä hetkellä kahteen Nato-johtoiseen kriisinhallintaoperaatioon: KFOR-operaatioon Kosovossa sekä Resolute Support -operaatioon Afganistanissa.

Resolute Support -operaatio perustettiin ISAF-operaation seuraajaksi ja se aloitti toimintansa 1.1.2015. Resolute Support -operaation tehtävänä on Afganistanin turvallisuusjoukkojen koulutus, neuvonta ja tukeminen. Operaatiolla ei ole taistelutehtäviä, mutta mahdollisuus itsepuolustukseen säilyy. Suomen osallistuminen Resolute Support -operaatioon sekä turvallisuussektorin rahoitustukeen on osa Suomen laajempaa tukea Afganistanille, joka käsittää osallistumisen EU:n siviilikriisinhallintaoperaatioon sekä kehitys- ja humanitaarista tukea.

KFOR-operaatio perustettiin YK:n turvallisuusneuvoston mandaatilla vuonna 1999. KFOR-joukot osallistuvat turvallisen elinympäristön ylläpitämiseen Kosovossa. KFOR tukee vakaan, demokraattisen ja monikansallisen Kosovon kehittymistä. Nato myös tukee Kosovon turvallisuusjoukkojen kehittämistä.

Päätöksen Suomen osallistumisesta ja osallistumisen lopettamisesta tekee Tasavallan Presidentti valtioneuvoston ratkaisuehdotuksesta. Ennen osallistumista koskevan ratkaisuehdotuksen tekemistä valtioneuvoston on kuultava Eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaa. Mikäli ratkaisuehdotus koskee sotilaallisesti erityisen vaativaa kriisinhallintatehtävää tai tehtävää, joka ei perustu YK:n turvallisuusneuvoston valtuutukseen, valtioneuvoston on ennen ratkaisuehdotuksen tekemistä kuultava eduskuntaa antamalla sille asiasta selonteko.

Suomen osallistumisesta kriisinhallintaoperaatioihin säädetään sotilaallista kriisinhallintaa koskevassa laissa:

Kuinka Suomi kehittää sotilaallista yhteensopivuutta Naton kanssa?

Kumppanuusyhteistyön keskeinen sotilaallinen päämäärä on vahvistaa Suomen kansallista puolustuskykyä.  Yksi keskeisimmistä työkaluista on rauhankumppanuuden suunnittelu- ja seurantaprosessi (Planning and Review Process, PARP), johon Suomi on osallistunut vuodesta 1995 alkaen.

Suomen lähtökohtana PARP-prosessissa on oman puolustuskyvyn ja yhteistoimintakyvyn kehittäminen, mikä tukee puolustusvoimien kaikkien lakisääteisten tehtävien toteuttamista. Tämän mahdollistamiseksi kumppanuustavoitteiden määrittely on vuodesta 2010 asti linkitetty puolustusvoimien kehittämisohjelmiin. Turvallisuusympäristön muutoksen myötä Suomi käyttää Naton kumppanuustyökaluja ml. PARP-prosessia yhä tehokkaammin kansallisen puolustuskyvyn vahvistamisen tukena. Kumppanuustavoitteiden määrittelyssä otetaan lisäksi huomioon EU- ja NORDEFCO- yhteistyöstä nousevat kehittämistarpeet sekä Suomen tavoitteet EOP-kumppanina.

Keväällä 2016 hyväksytty Suomen uusi kumppanuustavoitepaketti "Partnership Goals 2016"  sisältää yhteensä 60 kumppanuustavoitetta. Kumppanuustavoitteet jakautuvat seuraavasti: yleiset 29, maavoimat 15, merivoimat 8 ja ilmavoimat 8.

OCC-arviointiprosessi (Operational Capabilities Concept, OCC) on toinen kriisinhallintakyvyn ja kansallisen puolustuskyvyn kehittämisen kannalta keskeinen kokonaisuus, jolla voidaan kehittää ja todentaa joukkojen suorituskykyjä ja yhteistoimintakykyä. OCC-arvioinnit antavat Suomelle riippumattoman palautteen suorituskykymme tasosta ja kansainvälisestä vertailtavuudesta.

Laajamittaisten operaatioiden vähentyessä kansainvälinen koulutus- ja harjoitustoiminta on avainsijalla yhteistoimintakyvyn turvaamisessa, ja Suomi on osallistunut aktiivisesti kansainväliseen harjoitusyhteistyöhön. Suomi  on osallistunut myös Naton nopean toiminnan NRF-joukkoja täydentävään toimintaan vuodesta 2012 alkaen, mikä on tärkeä osa puolustusyhteistyötä ja Suomen puolustuksen kehittämistä .  Esimerkiksi vuonna 2015 Suomen kontribuutio oli merivoimien rannikkojääkäriyksikkö, ja vuonna 2016 se sisältää maavoimien helikopteriosastoyksikön ja jääkärikomppanian.

Miksi Suomi osallistuu siviilivalmiusyhteistyöhön Naton puitteissa?

Siviilivalmiudella tarkoitetaan kykyä ylläpitää yhteiskunnan elintärkeät toiminnot, väestön perushuollon ja valtion toimintakyvyn kriisitilanteessa, sekä tuki puolustusvoimille näiden sodanajan tehtävissä. Turvallisuutta ja hyvinvointia uhkaaviin tai niihin haitallisesti vaikuttaviin tilanteisiin varaudutaan ja valmistaudutaan ennakolta, jotta haitat voidaan ennakoida tai torjua. Ilman huolellista ennakkosuunnittelua siviiliyhteiskunta sortuu kriisi- tai sotatilanteessa kaaokseen.

Suomi kehittää yhteiskunnan kriisinsietokykyä, eli resilienssiä, laaja-alaisesti ja tekee yhteistyötä Naton sekä EU:n kanssa.  Osallistuminen Naton siviilivalmiusyhteistyöhön antaa tietoja jäsen- ja kumppanuusmaiden järjestelyistä ja toimenpiteistä, mutta myös tilaisuuden luoda verkostoja muiden valtioiden viranomaisiin ja mahdollisuuden tuoda esiin suomalaista osaamista varautumiseen liittyvässä suunnittelussa.

Naton siviilivalmiussuunnittelulla (Civil Emergency Planning, CEP) on kaksi pääulottuvuutta: systemaattinen ja tehokas siviilivalmiuden hyödyntäminen Naton strategisen suunnittelun tukena sekä siviiliväestön suojeluun keskittyvä toiminta. Yhä tärkeämmäksi painopisteeksi siviilivalmiudessa on noussut kriittisen infrastruktuurin, kuten esimerkiksi tietoverkkojen, suojaaminen.

Siviilisektorin rooli ja yhteistyö sotilasorganisaation kanssa on viime vuosina korostunut Naton toiminnassa. Tämä näkyy kaupallisten toimijoiden ja siviiliviranomaisten yhä merkittävämmässä roolissa sotilasviranomaisten toiminnan tukena.