J.L. Runeberg - mies veistoksen takana

Runoilija Johan Ludvig Runebergin merkitys suomalaisten kansallisen itsetunnon ja identiteetin syntymiseen on ollut aivan keskeinen, yhtä suuri kuin hänen kahden aikalaisensakin: Kalevalan kokoajan Elias Lönnrotin ja filosofi ja valtiomies Johan Vilhelm Snellmanin. Katkelma kirjallisuudentutkija Lajos Szopori Nagyin (1935-2005) Egerissä 5.12.2004 Unkari-Suomi Seuran ja ystävyyspiirien itsenäisyyspäiväjuhlassa pitämästä juhlapuheesta.

Runoilija J.L. Runebergin nimi liitetään tämän päivän Suomessa kansallisiin ja valtiollisiin symboleihin, esim. maan kansallislauluun, joka Suomessa tunnetaan yksinkertaisesti Maamme-lauluna sekä 1800-luvun alkupuolella sävellettyyn Porilaisten marssiin, joka esitetään juhlamarssina Suomen armeijan paraateissa ja tasavallan presidentin virallisissa ohjelmissa. Kumpikin runo ilmestyi alun perin Suomen ja Venäjän välillä käydystä vuoden 1808-09 sodasta kertovassa runokokoelmassa Vänrikki Stoolin tarinat. Kokoelman ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1848, toinen vuonna 1860. Maamme-laulu oli kuitenkin valmistunut jo kesällä 1846, ja itse asiassa siitä oli heti samana vuonna valmistunut peräti kolme sävellystä: yksi niistä runoilijalta itseltään! Lopullisen, tänäkin päivänä ¬tunnetun sävellyksen takana on kuitenkin neljäs säveltäjä, Saksasta Suomeen muuttanut Fredrik Pacius. Paciuksen tuotantoa on myös monen unkarilaisenkin tuntema kuoroteos Suomen laulu.

Maamme-laulu esitettiin ensimmäistä kertaa ylioppilaiden Flooran-päivän kevätjuhlassa Helsingissä 13. toukokuuta 1848. Saksalaisen säveltäjän sävellys alkuperäisiin ruotsinkielisiin sanoihin Kalevalan synnyinmaassa! Voisi vaikuttaa absurdilta, mutta sitä se ei ole! Vasta ensimmäisiä askeleitaan tapaileva suomenkielinen runous ei tuolloin vielä yltänyt Runebergin kaltaisten runoilijoiden tasolle. Muistettava on myös, että vuosisatoja Suomessa asuneet suomenruotsalaiset pitivät maata isänmaanaan aivan samalla tavalla kuin suomalaisetkin, heidän kiintymyksensä maahan oli yhtä vilpitöntä.

Maamme-lauluun liittyy myös mielenkiintoinen yhteys Unkariin: Maamme-laulu on mitä todennäköisimmin saanut vaikutteita unkarilaisesta runoudesta, tarkemmin Mihály Vörösmartyn Herätyshuudosta (Szózat). Herätyshuuto ilmestyi unkarilaisessa sanomalehdessä vuonna 1845 ja jo heti seuraavana vuonna ruotsiksi Necken-kalenterissa, joten on mitä todennäköisintä, että Runeberg oli tutustunut Vörösmartyn runoon. Kysymystä on käsitelty monissa niin suomalaisissa kuin unkarilaisissakin tutkimuksissa, joten tyydyn vain viittaamaan joihinkin yhtäläisyyksiin. Maamme-laulussa huomio kiinnittyy jambisten säkeiden rytmiin: "Oi, Maamme, Suomi, synnyinmaa" - "Hazádnak rendületlenül" /Isäisi maalle, madjaari /, tai: "soi, sana kultainen" - "légy híve, oh magyar" /suo horjumatta työsi/. Samankaltaiseen kuvamaailmaan viittaa: "A nagyvilágon e kívül nincsen számodra hely" /Maa maailmassa ainoa elää ja kuolla on / - "Meit´ylpeä ei vieras nää, vaan meille kallein maa on tää". Molempien runojen rakenteen kannalta keskeisiä ovat myös paikkaan viittaavat pronominit ja adverbiaalit: "Itt küzdenek honért ... itt törtek össze rabigát..." /Tääll' urhot Árpádin, tääll' orjuutemme murtui ies /, Runebergillä vastaavasti: "Täss' eestämme on antanut se veren alttihin, täss' on se kansa iloinnut ja tässä huoltaan huoannut" jne.

Viimeksi mainittu samankaltaisuus viittaa myös keskeiseen eroavaisuuteen: Vörösmartyn konkreettisten tapahtumien (Árpád-sankarin joukot, Hunyadin suku) rinnalla Runeberg puhuu verenvuodatuksesta yleisemmällä tasolla. Tämä onkin ymmärrettävää, sillä Suomella ei ollut - ei voinut olla - omia sotiaan: kolmikymmenvuotisessa sodassa suomalaiset olivat taistelleet ruotsalaisten joukoissa ja Ruotsin-Venäjän sota vaikutti Suomeen välittömästi lähinnä siten, että taisteluita käytiin Suomen alueella. Vänrikki Stoolin tarinoissa Runeberg halusi juuri vuoden 1808-09 sodalla luoda innostavan sankaritaruston ja myytin syntymässä olevan kansallistunteen nostattamiseksi ja vahvistamiseksi. Kieltämättä tässä on jotain absurdiakin, olihan kyseessä huonosti johdettu ja tappioon päättynyt sota. Runebergin vanha vänrikki ei kuitenkaan kerro sotatarinoita, vaan yksittäisten menestyksekkäiden taisteluiden, yksilöllisten sankaritekojen, uhrautuvaisuuden ja sankarillisuuden avulla hän loi malleja, jotka monien vuosikymmenien ajan soveltuivat suomalaiskoulujen isänmaalliseen kasvatukseen. Se, että tarinoiden sankarit olivat miltei poikkeuksetta ruotsalaisia, ei aiheuttanut kokoelman ilmestymisen aikaan minkäänlaista ristiriitaa. Suomalaisten ja ruotsalaisten välillä ei ollut jännitteitä ja nk. korkeakulttuurin kieli sivistyneistön keskuudessa oli tuolloin vielä ruotsi. Runoelman tapahtumapaikat olivat Suomessa eikä ruotsinkieliset nimet olleet tuolloin millään tavalla harvinaisia, olihan armeijassa palvelleille jo pitkään annettu ruotsinkielisiä nimiä.

Suomenkielinen sivistyneistö nousi kuitenkin esiin 1800-1900 -lukujen vaihteessa. Muutokseen vaikutti mm. vuoden 1863 kielilaki, joka lopultakin nosti suomen kielen tasavertaiseksi ruotsin kielen rinnalle. Vuosisadan vaihteessa yleistyi myös sukunimien suomentaminen tai välissä jo ruotsinnettujen nimien takaisinsuomentaminen. Tästä syystä vielä nykyäänkin monella suomenruotsalaisella on suomenkielinen ja vastaavasti suomalaisella ruotsinkielinen sukunimi.

Runebergille ja Vänrikki Stoolin tarinoille alkoi tuolloin vuosikymmeniä kestänyt kahtalaisuuden aika. ¬¬Eino Leino, joka uransa alkuvaiheessa ei hänkään ollut voinut välttyä tietyiltä runebergiläisiltä vaikutteilta, nosti jo vuonna 1905 pitämässään puheessa Runeberg-kultin Kalevala-kulttia vastaan ja hän myös painotti sitä, että Vänrikki Stoolin tarinoiden sijaan Runebergin elämäntyössä kirjallisesti arvokkainta olivat hänen kertovat runoelmansa ja maisemarunonsa. Toisessa kirjoituksessaan hän toteaa jo tiukempaan sävyyn: vuosien 1808-09 sota ei ollut lainkaan niin kaunis ja kunniallinen kuin mitä Runeberg kuvasi. Leinon mukaan kyse oli ollut kahden vieraan mahdin valloitetusta maasta käymä sota, jossa suomalaisilla oli vain tykinruoan osa. Mielenkiintoista on tämän jälkeen seurata sitä kahtalaisuutta, jolla 1920-30 -luvuilla suomen ja ruotsin kielen välille syntyneiden jännitteiden aikana Runebergin perintöä kohdeltiin. Vuonna 1917 itsenäistyneelle valtiolle, joka syystäkin tunsi itsenäisyytensä olevan idästä uhattuna, oli tärkeää isänmaallisuuden ja myös sotilaallisuuden nostattaminen ja näin Vänrikki Stoolin tarinat (luonnollisestikin suomennoksena), saivat keskeisen aseman kansanopetuksessa. Toisaalta näistä samoista syistä painotettiin myös suomalaisuutta ja suomalaista itsetuntoa ja näin vuonna 1928 esiin nousi jopa ehdotus Runebergin Maamme-laulun syrjäyttämisestä. Tämän ajatuksen takana oli kiihkokansallinen Akateeminen Karjala-seura, aloitteen tekijänä puolestaan Turun yliopisto. Turun yliopiston professorina toimi runoilija V.A. Koskenniemi, jonka runoelma Isänmaan kasvot haluttiin nostaa kansallislaulun asemaan. Ehdotuksessa oli kuitenkin pieni kauneusvirhe, sillä nelisäkeistöinen runoelma oli syntynyt täysin Runebergin vaikutteiden pohjalta ja se vain muotoili runebergiläiset kuvat uudelleen: esi-isien taistelut ja heidän suojeluksensa, maiseman kauneuden ja maahan sitoutumisen sekä isänmaan kukoistuksen. Tuolloin pidettiin kuitenkin tärkeänä, että V.A. Koskenniemen runossa esitettiin viittaus lipun sini-valkoisiin väreihin: "Oi Suomi sinijärvien / ja kesäin valkeain". Loppujen lopuksi keskustelussa päädyttiin järkevään ratkaisuun, alkuperäisen kansallislaulun säilyttämiseen.

Päätös osoittautui oikeaksi, sillä Maamme-laulu oli jo tuolloin iskostunut paitsi yleiseen, myös kirjalliseen tietouteen ja - kuten äskeinen Koskenniemi-viittauskin osoittaa - sillä on osittain tietoisesti, osittain piilevänä yhä edelleen keskeinen asema suomalaisessa kirjallisuudessa. Tärkeää on sen maisemaisänmaallisuus, joka erottaa runon Vörösmartyn Kutsuhuudosta. Runeberg esittäytyi 1830-luvulla erinomaisena maisemarunoilijana, joka käsitteli suomalaista maisemaa yhtä vahvasti kuin esimerkiksi Sándor Petõfi unkarilaista maisemaa runoissaan Az Alföld (Alanko) tai A Tisza (Tisza-joki). Runebergillä tämä maisemaan ja luontoon sitoutuminen vaikutti kuitenkin myös aatteellisiin, innostaviin poliittisiin runoihin. Maamme-laulussa muistamme vielä säkeistöt: "Ei laaksoa, ei kukkulaa, ei vettä, rantaa rakkaampaa..." ja hieman myöhemmin:

Tutusti tummat metsät nää
ne meille huminoi,
soi virta, koski kuohupää,
yöt tuikkaa, kesät kimmeltää ...

Ja tässä, tässä on se maa,
on järvet, rannat nuo;
kätt' ojentaa ja osoittaa
niit' innoin voimme: katsokaa ...

Viimeinen viittaus on tyypillinen maisemakuva, joka on Runebergistä lähtien tullut suomalaisen runon ja proosan keskeiseksi välineeksi. Vänrikki Stoolin tarinoiden eräässä toisessa, Heinäkuun viides päivä -runossa vänrikki puhuu:

Mies nuori, ranta rannan taa
täss' on sull' eessä synnyinmaa,
isäisi sulle suoma:
kuin ihanat nää Virtain veet
on Saimaan sadat saarenteet,
on Vuoksen vuolas uoma,
Imatran pauhupaatereet.

Suomalaisen kirjallisuuden isänä pidetty Aleksis Kivi on ensimmäisiä maisemakuvien käyttäjiä sekä Seitsemässä veljeksessä että runoissaan, erityisesti Suomenmaassa, joka on Runebergin Maamme-laulun eräänlainen parafraasi:

En milloinkaan mä unohtas
sun lempeet taivastas,
en tulta heljän aurinkos,
en kirkast kuuta kuusistos,
en kasiesi sauvua
päin pilviin nousevaa.

Nyt ihanainen, kallis maa
on meidän ainiaan;
tuos aaltoileva peltomme,
tuos viherjäinen niittumee,
tuos metsiemme jylhä yö
ja meriemme vyö!

Koskenniemen jälkeen hyppään ajassa huimasti eteenpäin. Isänmaallista runoutta ei ikävä kyllä pidetä nykyään kovin muodikkaana, mutta löydämme siitäkin ehkä tiedostamattoman esimerkin omalta ajaltamme. Mirkka Rekolan lyhyt runo vuodelta 1996 osoittaa, miten pateettinen innostus voi muuttua hiljaiseksi syväksi tunteeksi:

Keinuu järvi, keinuu metsä,
horsmankukat, sinipunervat
keinuvat pään päällä,
tyynnyttelevät päivät.
Huojuvalla savulla,
heinänkorkuisella käsialalla
niin kuin lapsi
kirjoittaa tämä maa minulle.

Lyhyessä runossa Mirkka Rekolan maisema on käänteinen, runoilija tarkkailee maisemaa alhaalta päin, horsman kukkien alta.

Onko Runeberg siis nykyaikainen, kysyn aivan vakavissani. Maamme-laulua lauletaan Suomessa edelleenkin, vaikka Vänrikki Stoolin tarinoita ei enää lausutakaan runoilloissa. Runebergin patsas seisoo tukevasti Esplanadin puistossa, lähes aina kyyhkysiä päänsä päällä. Nurmikoille ja puistonpenkeille hakeutuu kevään ensipäivistä lähtien aurinkoa palvovien nuorten ja vanhempienkin suuri joukko. Runoilija katselee heidän ylitseen, mutta on yksi heistä. Syntymäpäivänään, helmikuun 5. päivänä, patsas kukitetaan ja kahviloissa tarjoillaan runoilijan mielileivoksia, Runebergin-torttuja, musiikkina kuunnellaan kenties Maamme-laulua. (Leivoksesta voi nauttia ympäri vuoden Runebergin syntymäkaupungin, Porvoon, päätorin kahvilasta. Tarinan mukaan porvoolainen kondiittori Astenius valmisti niitä ensimmäistä kertaa 1840-luvulla ja leivoksista on liikkeellä useampiakin reseptejä. Runebergin vaimon, Fredrikan, hiljattain löytyneestä reseptivihosta tämän herkun ohjetta saa kuitenkin turhaan hakea.)

Suomalaiset pitävät juhlapuheita harvemmin kuin me unkarilaiset ja Suomessa vältetään myös kansallistunteen ylikorostamista. Samanaikaisesti suomalaisessa kalenterissa on kuitenkin peräti 15 liputuspäivää, jolloin kaupungit, kylät ja maatalojen pihat kylpevät sinivalkoisena lippumerenä. Liputuspäivänä liput nostetaan kaikkien julkisten rakennusten ja asuinrakennusten salkoihin. Suurin osa näistä päivistä ei ole virallisia vapaapäiviä, mutta liputuksella halutaan kunnioittaa juhlan luonnetta. Helmikuun 28. päivänä juhlitaan Kalevalaa, toukokuun 12. päivänä suomalaisuuden päivää ja Snellmania. Liputuspäiväksi on valittu myös suomen kielen ja kirjallisuuden merkkihenkilöiden (Agricolan, Runebergin, Kiven) syntymäpäivät, veteraanien ja kaatuneiden päivät, puolustusvoimien lippujuhla ja tietysti itsenäisyyspäivä. Liput nostetaan salkoihin myös toukokuussa äitienpäivänä ja marraskuussa isänpäivänä, toukokuun 1. päivänä, joka on - huomaa! – suomalaisen työn päivä, edelleen ruotsalaisuuden päivänä, YK:n päivänä ja juhannuksena - viimeksi mainittuna myös kesämökkien saloissa. Liput liehuvat myös ruumisautoissa kunnioittamassa suomalaisen viimeistä matkaa. Suomen lipun käyttö on luontevaa, vailla liiallisia lisämerkityksiä, aivan kuten runoilija Mirkka Rekola puhuu horsman heinänkorkuisesta käsialasta. Hieman kadehtien voimme tarkkailla tätä luonnollista, mutta samalla syvää tietoisuutta omasta taustasta. Jos Runeberg eläisi, puhuisiko Vänrikki Stool tänä päivänä samaan tyyliin?