Edustautumisen historia Ranskassa

Suomen ja Ranskan väliset suhteet

Suomen julistauduttua itsenäiseksi 6. joulukuuta 1917 Ranska tunnusti maamme suvereenisuuden ensimmäisten valtioiden joukossa 4. tammikuuta 1918.

Suomen ja Ranskan kahdenväliset suhteet ovat olleet erinomaiset jo vuosikymmenten ajan. Suomen liittyminen Euroopan unioniin vuonna 1995 on lähentänyt maita tuntuvasti ja lisännyt maiden välistä kanssakäymistä politiikan, talouden ja kulttuurin aloilla. Samoin opiskelijavaihto on vilkasta, ja matkailu Ranskasta Suomeen on kasvanut voimakkaasti.

 


 

Presidentit Urho Kekkonen ja Charles de Gaulle sekä rouvat Yvonne de Gaulle ja Sylvi Kekkonen. Urho Kekkosen Virallinen valtiovierailu Ranskassa vuonna 1962.
Kuva Kalle Kultala.

Suomen ja Ranskan diplomaattisuhteiden historia

Tunnustuksen tavoittelua

Suomen julistauduttua itsenäiseksi 6.12.1917 alettiin hakea muiden valtioiden tunnustusta maan suvereniteetille. Toimitusta varten perustettiin lähetyskunta, johon kuuluivat prokuraattori Lorenzo Kihlman, konsuli Eugen Wolff ja senaattori Rudolf Holsti. Ranskaan miehet lähtivät heti Englannissa käynnin jälkeen helmikuun alkupäivinä vuonna 1918. Ensikosketus Ranskan kanssa oli positiivinen: ”...se suurenmoinen avuliaisuus, jota sekä Ranskan edustajat että Ranskan kotimaiset viranomaiset osoittivat lähetyskunnalle, on lähetyskunnan matkan kauneimpia muistoja.” Tapaaminen ulkoministerin Pichonin kanssa saatiin sovittua helmikuun kymmenennelle päivälle. Ulkoministeri otti lähetyskunnan vastaan ”erittäin rakastettavasti”, kun se pyysi Ranskaa, ”vapauden esitaistelijaa ja kansojen riippumattomuuspyrkimyksien kannattajaa”, antamaan tukensa Suomelle.

Ranska oli jo kuukautta aikaisemmin, 4.1.1918, tunnustanut Suomen tasavallan suvereenisuuden ja samalla osoittanut, että Ranskan kansa ”...ei ole lainkaan lakannut pitämästä yllä vanhoja vapauden perinteitään, eikä antamasta apuaan nuoremmille kansoille, joilla niilläkin on täysi oikeus kansalliseen kehitykseensä”. Lähetyskunta oli kovasti mielissään saamastaan ystävällisestä vastaanotosta ja ulkoministerin vahvistamasta Ranskan tunnustuksesta. Ministeri lausui vielä toivovansa järjestyksen palaavan Suomessa nopeasti, jotta diplomaattisuhteet päästäisiin lopullisesti järjestämään. Ihailua lähetyskunnan keskuudessa herätti myös heille tarjottu tervetuliaispäivällinen, jolle osallistui ”joukko huomattavia Ranskan politiikan ja tieteen edustajia”.

Asiainhoitajan nimityksessä ei aikailtu. Neljä päivää lähetyskunnan käynnin jälkeen (14.2.1918) prokuraattori Lorenzo Kihlman, yksi lähetyskunnan jäsenistä, nimitettiin asiainhoitajaksi Pariisiin. Ranska hyväksyi nimityksen 30.8.1918 ”avec plaisir” (mielihyvin). Syyskuun kolmantena päivänä Kihlman akkreditoitui myös Espanjaan. Pariisiin nimitettiin 16.7.1918 va. valtuutetuksi Erik Ehrström, joka oli toiminut tunnustusasiaa ajaneen lähetyskunnan sihteerinä.

”Ranska ei voi tunnustaa monarkiaa...”

Lupaavasti alkanut suhteiden kehitys katkesi, kun Ranska ei hyväksynyt Suomeen sisällissodan aikana saapuneita saksalaisia joukkoja. Ranska ei katsonut voivansa muodostaa edustustaan Suomessa niin kauan kun käynnissä oli sisäinen taistelu ja ”...Suomen valtioaluetta ei ole vapautettu Ranskan vihollisten aseellisesta interventiosta”. Ja pahempaa oli tulossa. Ranskan ulkoministeriön, Quai d’Orsayn, arvion mukaan Suomi oli täysin riippuvainen Saksasta lokakuussa 1918. Saksalaisen kuninkaan valitseminen Suomeen oli jo Ranskalle aivan liikaa. Se osoitti ”tavatonta kansainvälisen tilanteen väärinarvostelua”. ”Ranska ei ... voi tunnustaa monarkiaa, jonka päänä olisi Ranskaa vastaan sotaa käyvästä maasta lähtenyt ruhtinas.” Tämän lausunnon takia julkisuudessa esiintyi arvioita siitä, että Ranska ei enää kuningasvalinnan takia olisi tunnustanut Suomea. Maan hallitus kuitenkin kiirehti selventämään kantaansa ilmoittaen, että kysymys ei ollut Suomen tunnustamisesta suvereenina valtiona. Ranskalaisten mielestä oli kyse väkipakolla muodostetusta hallinnosta.

Suomi katsoi vastauksessaan Ranskan vastahakoisuuden johtuvan tietämättömyydestä. Vastausnootissaan Suomi yrittikin parhaansa mukaan korjata informaation puutetta. Ranskan väitteitä Saksasta riippuvaisena olemisesta, hallitusmuodosta ja saksalaisesta kuninkaasta todisteltiin täysin vääriksi. Ranska kuitenkin intti vastaan alkuperäisestä kannastaan kiinni pitäen.

Nahistelu vaikeutti Suomen edustajien asemaa ja työskentelyä Pariisissa. Suomen edustajilla oli Ranskassa vain puolivirallinen asema. Ennen kuin suhteita oli ehditty ”lopullisesti järjestää” , olivat Suomen sisällissota ja siihen liittyvät kysymykset nousseet esteiksi virallisille diplomaattisuhteille. Näin ollen Suomen edustajilla Pariisissa ei ollut vieraan maan lähetystölle kuuluvia etuoikeuksia. Yhteydenpito kotimaahan oli vaikeaa, vaikka elokuussa 1918 saatiinkin sifferin käyttöoikeus. Kaikki viestit oli kuitenkin lähetettävä Quai d’Orsayn kautta ranskaksi kirjoitettuina. Ulkoministeriössä ne sitten tutkittiin ja vasta hyväksymisen jälkeen lähetettiin eteenpäin. Salainen raportointi ei onnistunut myöskään kirjeitse, sillä nekin oli hyväksytettävä Ranskan ulkoministeriössä tai muuten niitä ei toimitettu perille.

Ehrström sai ottaa vastaan epävirallisen edustajan tittelin 1.10.1918 ja Kihlman puolestaan matkusti sivuakreditointikohteeseensa Espanjaan marraskuussa 1918. Tilanteen rauhoituttua ulkoministeriö huhuili asianhoitajaa Espanjasta takaisin Ranskaan useampaan otteeseen ennen kuin kävi ilmi, ettei Ranska halunnutkaan saman miehen palaavan. Carl Enckellin mukaan tämä johtui siitä, että Suomen kuninkaanvaalia puolustamalla Kihlman oli loukannut Ranskan tunteita. Piti siis löytää uusi edustaja. Suomi ehdotti useita nimiä, jotka eivät kuitenkaan kelvanneet Ranskalle ennen kuin päädyttiin tohtori Adolf Törngreniin. Hänet nimitettiin 16.2.1919. Samalla Ehrströmistä tehtiin va. valtuutettu. Ehrström määrättiin 1.4.1919 disponibiliteettiin, mutta hän kieltäytyi hyväksymästä Törngrenin nimitystä, koska piti itseään oikeutettuna Suomen edustajan tittelin. Näin ollen Ehrström ei suostunut luovuttamaan Pariisin kanslian kassakaapin avaimia Suomesta tulleelle virkaveljelleen.

Suhteet solmitaan

Suomen sisällissodan päätyttyä alkoi taistelu valtiomuodosta. Toukokuun puolivälissä eduskunta luovutti korkeimman vallan Svinhufvudille. Suomessa uskottiin Saksan voittoon maailmansodassa ja Saksan tuen varmistamiseksi haluttiin Suomeen saksalainen kuningas. Hessenin prinssi Friedrich Karl ehdittiin jo valita tähän tehtävään kunnes tilanne maailmalla muuttui. Saksa hävisi sodan ja Suomen oli päästävä eroon saksalaissuuntauksesta. Tästä politiikasta itsensä jo aikaisemmin irtisanonut Mannerheim neuvotteli asiasta Lontoossa ja Pariisissa luvaten Suomen hallituksen luopuvan saksalaissuuntauksesta ja lähestyvän länsivaltoja.

Tämä mitä ilmeisimmin tyydytti Ranskaa, sillä Quai d’Orsay ilmoitti 14.4.1919, että valtio oli valmis sopimaan täysistä diplomaattisuhteista Suomen kanssa. Tuleva Pariisin lähettiläs Carl Enckell lähti Ranskaan jo 28.4.1919 valvomaan Suomen etuja Pariisin rauhanneuvotteluissa. Lähettilääksi hänet kuitenkin nimitettiin vasta 16.8.1919. Juhlallinen valtakirjan luovutustilaisuus pidettiin Elysee-palatsissa 22.10.1919. Enckell henkilökuntineen noudettiin kaksilla juhlavaunuilla ja linnanpihalla oli odottamassa tasavaltalaiskaartin kunniavartio. Ajomatkan varrella ihmiset hurrasivat.

Ranskan edustus Suomessa alkoi samoihin aikoihin. Maan ensimmäinen lähettiläs oli Auguste Fabre, joka jätti valtuuskirjeensä presidentti Svinhufvudille 18.8.1919. Syyskuussa 1921 Fabre kuitenkin kutsuttiin takaisin kotimaahansa. Suomalaiset epäilivät taustalla olevan Ruotsin juonittelun, mutta kun selvisi, että syyt lähettilään vaihtoon näyttivät olevan Ranskasta lähtöisin, uuden lähettilään agrementti hyväksyttiin lokakuussa 1921. Toimeensa lähettiläs André Ribot pääsi tulemaan kuitenkin vasta seuraavan vuoden helmikuussa terveydellisistä syistä. Terveys vaati lähettilästä myöhemminkin olemaan pitkiä aikoja poissa asemamaastaan, ja suomalaisten lehtien asiasta esittämät spekuloinnit antoivat lähettiläs Enckellille aiheen käydä vakuuttelemassa Suomen tyytyväisyyttä Ranskan edustajan toimintaan. Suomeen oli ilmeisesti kantautunut huhuja Ribot’n kotimaasta, jossa hänen vastustajansa syyttivät lähettilästä Ranskan etujen heikosta valvonnasta Suomessa, taipumuksesta väkijuomien nautiskeluun ja ”komprometteeraavasta heikomman sukupuolen ihailusta”.

Alkuhankaluuksien jälkeen suhteet saatiin toimimaan ja molemmin puolin oltiin tyytyväisiä. Ranskan ulkoministeriö vakuutti suhtautuvansa Suomeen kuin Skandinavian maihin. Viisumipakko maiden väliltä poistettiin vuonna 1935. Vaikka ranskalaislehtien kirjoituksissa ilmenikin tietämättömyyttä Suomen asioista, ei kirjoittelu silti ollut lähettiläs Holman mukaan vihamielistä, vaan pikemminkin objektiivisuuteen pyrkivää. Toisen maailmansodan kynnyksellä Suomi sai Ranskassa osakseen runsaasti julkista sympatiaa. Virallinen suhtautumistapa oli toki varovaisempi.

Saksan miehityksen jälkeen Suomen lähetystön toiminta siirtyi Vichyyn syyskuussa 1940. Lähettiläs Holma pääsi marsalkka Pétainin puheille pariinkin otteeseen. Toisella käynnillään 11.12.1941 Holma luovutti marsalkalle presidentin muotokuvan vastalahjaksi Suomen saamasta marsalkan muotokuvasta. Vierailustaan Holma raportoi koti-Suomeen: ”Yleisvaikutus käynnistäni oli, että... ...hänen ja meidän linjamme suurissa pääkohdissaan kulkevat yksiä raiteita.”

Uudet hankaluudet

Suomi katsoi Vichyn hallituksen lakanneen olemasta 6.9.1944 mennessä. Mutkikkaampi asia kuitenkin oli de Gaullen hallituksen tunnustaminen. Ulkoministeriö sähkötti mm. Bernin, Ankaran, Madridin ja Tukholman edustustoille kysellen isäntämaiden suhtautumista kyseiseen asiaan. Tätä kautta saatiin selville, että ”Ruotsi ylläpitää faktillisia suhteita Gaullen hallitukseen muttei muodollisesti tunnustanut. Ruotsin lopullinen suhtautuminen Gaulleen riippuu Ranskan tilanteen kehityksestä ja muiden valtojen kannasta.” Ranskasta kantautuvien viestien mukaan maassa jo kärsimättöminä odoteltiin Suomen tunnustusta, mutta Suomi päätyi asiassa kuitenkin odottavalle kannalle. Kun suurvallat tunnustivat de Gaullen Ranskan 24.10.1944 halusi Suomikin muiden mukaan: ”Selittäkää me valmiit Pariisin haluamaan tunnustusmuotoon. Kuitenkin edellytämme varmuus edustussuhteet mutuellement viipymättä solmittavissa.” Ranska kuitenkin halusi tunnustuksen ilman ehtoja, joten asia lykkääntyi.

Vuoden 1944 loppuun mennessä Suomi ei ollut edelleenkään tunnustanut Ranskaa. Tästä huolimatta Ranska oli ”sympatiasyistä kuitenkin tahtonut pitää Suomea erikoisasemassa ja sallinut konsulaattimme normaalisen toiminnan”. Vaikka konsulinvirasto olikin Ranskassa tunnustettu enemmän tai vähemmän viralliseksi Suomen intressien valvojaksi, ei sillä silti ollut oikeutta lähettää sähkösanomia, kuriiripostista puhumattakaan. Tammikuussa 1945 Ranska nimitti Suomeen poliittisen edustajan Daniel Lévin, jolla ei ollut kuitenkaan diplomaattista statusta. Lévin kautta Suomelle välitettiin myös Ranskan hallituksen ilmoitus, jonka mukaan valtio tahtoi diplomaattisten suhteiden palautuvan Ranskan ja Suomen välille. ”Siinä tapauksessa, että tämä tarkoitus kävisi yhteen Suomen hallituksen tarkoituksen kanssa, Ranskan hallitus olisi valmis ottamaan vastaan Pariisin Suomen ministerin.”

Näin tapahtui. 13.12.1945 Pariisin lähettilääksi nimitetty Johan Helo matkusti asemapaikalleen vuoden 1946 alussa. Hän aloitti heti työt maiden välisten suhteiden lujittamiseksi anoen lupaa seppeleen laskuun tuntemattoman sotilaan haudalle. Helo saikin luvan ja kävi laskemassa seppeleen juhlallisin menoin Ranskan kansallispyhätölle. Kaikille ulkovaltojen edustajille ei lupaa tähän tärkeään kunnianosoitukseen myönnetty. Tästä lähettiläs päättelikin, että ”Suomi ei sodassa näyttelemästään osasta huolimatta ole menettänyt Ranskan perinteistä suosiota”. Suomen sodassa valitsema puoli pyrittiin Ranskassa unohtamaan. Tämä onnistuikin hyvin, sillä kun ulkoministeri Bidault'lle vuonna 1948 luovutettiin Suomen Valkoisen Ruusun suurristiä, hän muisteli, ettei ”Suomen ja Ranskan välillä ole ollut... ristiriitoja eikä kahnauksia”.

Suomen ja Ranskan suhteet kehittyivät ”rauhallisesti, asiallisesti ja menestyksellisesti”. Ranskan hallitus arvosti Suomen hallituksen riippumatonta ulkopolitiikkaa ja vuodesta toiseen ulkoasiainministeriön poliittinen osasto saattoikin aloittaa raportoinnin toteamalla, että ”Suomen ja Ranskan välillä ei ole ratkaisematta olevia poliittisia ongelmia”.