Suomen nousu 1990-luvun lamasta edellytti vaikeitakin päätöksiä
Suomi on saavuttanut mallikelpoisen aseman taloudenhoidon, koulutuksen ja kilpailukyvyn mittareilla mitattuna. Maailman talousfoorumin WEF:n kilpailukykyraportissa Suomi on kahminut huippusijoituksia, ja luottoluokittajat arvostavat sen taloudellista vakautta. Suomen tarinaa ei ole kuitenkaan kirjoitettu loppuun. Maa on tietoinen tulevista haasteista, kuten väestön ikääntymisestä ja työvoiman vähenemisestä.
Kun nykyistä tilannetta vertaa Suomen 1990-luvun alussa läpikäymään syvään lamaan saa käsityksen huikeasta noususta, jonka Suomi on kokenut. Joskus puhutaan jopa ihmeestä. Ehkä pientä ihmettäkin tarvittiin. On muistettava, että asema ei ole tullut itsestään. Todellisuudessa vaikean tilanteen edessä suomalaiset ottivat esiin työkalupakin, käärivät hihansa ja ryhtyivät ratkaisemaan ongelmia pragmaattisesti.
Työmaa oli haastava. Rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen ja pääomaliikkeiden säännöstelyn hallitsematon purkaminen 1980-luvun noususuhdanteessa petasivat alustaa talouden ylikuumenemiselle samoin kuin tukeutuminen kiinteään valuuttakurssiin. Seurannut lainarahan runsas saatavuus ja heikko riskienhallinta johtivat osaltaan pankkikriisiin suotuisan taloussuhdanteen taittuessa 1990-luvun alussa.
Pankkikriisin ja kansainvälisen heikentyneen taloussuhdanteen lisäksi samaan ajankohtaan sattui Suomen tärkeän kauppakumppanin Neuvostoliiton hajoaminen, mikä romahdutti idänkaupan. Tavanomaisen matalasuhdanteen sijaan Suomea koetteli ankara lama, joka sai työttömyyden nousemaan rajusti alle viiden prosentin tasolta 16 prosenttiin ja bruttokansantuotteen supistumaan parissa vuodessa yhteensä yli 10 prosentilla.
Laman hoidon seurauksena julkinen velkaantuminen kasvoi lähes 70 prosenttiin bkt:sta ja julkinen talous painui vahvasti alijäämäiseksi. Samoin valtion lainakorot ampaisivat yli 10 prosenttiin, kun epävarmuus leijui maan taloustilanteen yllä.
Vahvan valuutan politiikasta luovuttiin
Epäluottamuksen laukaisemiseksi Suomi päätti luopua vahvan valuutan politiikasta ja devalvoi silloisen rahayksikön markan loppuvuonna 1991 noin 10 prosentilla. Tämä ei kuitenkaan vielä riittänyt, joten markka päästettiin kellumaan syksyllä 1992. Markan ulkoisen arvon annettiin näin määräytyä vapaasti valuuttamarkkinoilla. Käytännössä tämä tarkoitti markan vahvaa heikkenemistä, jolloin Suomi sai huojennuksen markkamääräisiin velkavastuisiinsa ja piristysruiskeen vientiteollisuuden kansainväliseen kilpailukykyyn. Käänne talouden uuteen nousuun tapahtui vahvasti viennin vetämänä.
Markkinoiden luottamus Suomen talouteen palasi myös talousuudistusten ja julkistalouden kurinalaisuuden myötä.
”Julkisen talouden vakauttaminen oli tärkeää. Suomen pankkijärjestelmällä oli vaikeuksia rahoittaa itseään, kun kansainvälisten sijoittajien keskuudessa oli luottamuspula. Suomella oli merkittävä vaihtotaseen alijäämä, valtion luottokelpoisuus oli heikko ja jälleenrahoittaminen oli vaikeaa kansainvälisillä lainamarkkinoilla. Tätä taustaa vasten koettiin välttämättömäksi, että valtion menoja leikataan ja budjettialijäämää pyritään pienentämään”, kuvailee Suomen arvostetuimpiin talouden asiantuntijoihin kuuluva Aalto-yliopiston professori Sixten Korkman. Hän toiminut uransa aikana muun muassa Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen ETLAn toimitusjohtajana ja Euroopan unionin ministerineuvoston talouspoliittisen osaston (Ecofin) pääjohtajana.
Suomen hallitus oli ottanut tavoitteekseen velkaantumisen saamisen laskuun ja valtiontalouden vakauttamisen. Kurinalaisuuden lisäämiseksi käyttöön otettiin muun muassa menettely, jossa valtion budjetin menosäännöistä tehdään kehys koko vaalikaudelle sen alussa. Tähtäimessä oli myös edistää talouden kansainvälistymistä ja rakennemuutosta perusteollisuudesta tietoteollisuuden suuntaan. Kiikarissa häämötti Suomen EU-jäsenyys, joka toteutui vuonna 1995 sekä liittyminen myöhemmin, vuonna 1999, myös rahaliitto EMU:un.
1980-luvulla nopeasti paisunut hyvinvointivaltio säilyi laman aikaan turvaverkkona, mutta julkisia menoja jouduttiin leikkaamaan ja etuuksia karsimaan. Säästötoimet ja joidenkin toimintojen yksityistäminen myös vähensivät työpaikkojen määrää julkisella sektorilla.
Säästöt tuntuivat vahvasti muun muassa kuntatasolla, kun valtionosuuksia leikattiin. Myös sosiaalimenojen, kuten työttömyysturvan korotuksia jäädytettiin ja ehtoja kiristettiin. Asumiseen ja perhepolitiikkaan suunnattuja tukia leikattiin, eläkkeiden korotuksista tingittiin, sairausvakuutuksessa lisättiin omavastuuta ja terveyspalveluja tehostettiin. 1990-luvun valtiontalouden talouskuri ei jäänyt ohimeneväksi ilmiöksi, vaan kysymykset tarveharkinnasta, tehokkuudesta ja julkisten palveluiden laadullisista uudistuksista tulivat pysyviksi.
”Kysymys oli siitä, että 1980-luvun lopulla korkeasuhdanteessa etuuksia parannettiin yli sen, mikä oli varsinainen kansantaloudellinen kestokyky ja näin korjausliike laman aikana oli tarpeen. Virheitäkin tehtiin, mutta Suomi kuitenkin säilyi hyvin kattavana ja kansainvälisesti vertailukelpoisena hyvinvointivaltiona”, Korkman toteaa.
Suomeen muodostui oikeudenmukaisuutta, yksilön vastuuta ja järjestelmän tehokkuutta korostava malli, joka yhdistää hyvinvointivaltion matalaan sääntelyyn perustuviin markkinoihin.
Korkman: Kriisi on aina myös mahdollisuus
Laman selätyksessä edesauttoi laajasti jaettu näkemys toimenpiteiden välttämättömyydestä. 1990-luvun alun aikainen hallitus maksoi käynnistämästään tiukasta linjasta poliittisen hinnan häviämällä vaalit, mutta seuraava hallitus jatkoi valtiontalouden tasapainottamista. Neuvottelevaan otteeseen toimintansa pohjanneet työmarkkinaosapuolet tiedostivat nekin tilanteen vakavuuden.
”Suomihan on konsensushakuinen yhteiskunta. Mutta kyllä päätöksiä tehtiin myös silloin, kun konsensusta ei löytynyt. Suomen poliittiseen kulttuuriin kuuluu, että kriisissä kun ollaan, niin päätöksiä tehdään. Suomen tarina havainnollistaa sitä, että kriisi on aina mahdollisuus, koska kriisissä syntyy tilanne, jolloin voidaan tehdä päätöksiä, jotka normaalioloissa olisivat täysin mahdottomia”, Korkman sanoo.
1990-luvun hallitusohjelmissa haluttiin myös turvata rajusti heikentynyt työllisyys ja pitää hintataso vakaana. Työvoimapoliittisiin toimenpiteisiin kuului muun muassa työvoimakoulutuksen lisääminen. Työmarkkinaosapuolten kesken neuvotellut maltilliset palkkaratkaisut taas pitivät inflaation loitolla ja keskuspankki pystyi nojaamaan matalaan korkopolitiikkaan.
Yksi osatekijä Suomen nousussa oli myös vahva panostus inhimilliseen pääomaan, joka oli osin aloitettu jo ennen lamavuosia. Koulujärjestelmän korkea taso sekä satsaus myös kireinä aikoina innovaatiopolitiikkaan loivat pohjaa taloudelliselle rakennemuutokselle kohti korkean teknologian taloutta. Samalla markkinoita avattiin kilpailulle. Tässä yhteydessä Nokian muuttuminen 1990-luvun alun monialayrityksestä telekommunikaatioyhtiöksi oli onnekas strateginen siirto, joka koitui koko kansantalouden eduksi. Nokian ympärille muodostunut vahva ja innovatiivinen elektroniikkateollisuus siivitti osaltaan maan talouden vahvaa nousua.
Verotuksen uudistaminen kilpailukykyisemmäksi vuonna 1993 näytteli tärkeää roolia talouden rakennemuutoksessa. Yhteisöverouudistus perustui kohtuulliseen veroprosenttiin ja laajennettuun veropohjaan. Ansiotulojen ja pääomatulojen verotus eriytettiin, ja käytössä oli investointeihin kannustava yhtiöveron hyvitysjärjestelmä ”avoir fiscal”.
”Tämä helpotti pääoman uudelleenallokointia mikä epäilemättä edisti sitä rakennemuutosta, joka oli hyvin rajua laman aikana ja jonka ansiosta tuottavuuskehitys muodostui varsin nopeaksi”, Korkman painottaa.
Lama-ajan kokemukset ovat yhä muistissa
Suomen nykyinen mallikelpoinen taloustilanne on siis monen tekijän summa, jossa yhdistyy muun muassa valuuttapolitiikkaa, kurinalaista finanssipolitiikkaa, kilpailukykyistä veropolitiikkaa ja innovaatiopolitiikkaa. Lama-ajan kokemukset ovat Suomella vahvasti muistissa, ja tätä taustaa vasten se tarkastelee myös nykytilannetta ja euroalueen haasteita.
Suomen tapauksesta voi olla malliksi etenkin pidemmän tähtäimen rakenneuudistusten suhteen, mutta kaikki keinot eivät luonnollisesti sovellu kaikkialle. Huomionarvoista on esimerkiksi se, että velkaongelma euroalueen nykyisissä kriisimaissa on huomattavasti suurempi kuin Suomessa 1990-luvun laman aikaan ja kansainvälinen ympäristö epäsuotuisampi. Myöskään devalvointia ei ole mahdollisia toteuttaa euromaissa.
Suomi on myös tietoinen siitä, ettei senkään tarina ole kirjoitettu loppuun. Haasteisiin kuuluvat muun muassa väestön ikääntyminen ja työvoiman väheneminen sekä vientiin ja kilpailukykyyn liittyvät uudet kysymykset.
”Ylipäätään voidaan sanoa, että laman aiheuttama kriisitietoisuus salli merkittävien rakenteellisten uudistusten toteuttamisen, joiden ansiosta Suomen kehitys on ollut hyvin pitkään erittäin suotuisaa. Meillä on samaa problematiikkaa kuin muualla, mutta tilanteemme on maltillisempi, koska julkistalouden rahoituksellinen tilanne on Suomessa edelleen vahva”, Korkman sanoo.
1990-luvun laman selättämisen ja sitä seuranneen nousun ansiosta Suomi on nykyisten kysymysten edessä kriisitietoisempi sekä haastavan kokemuksen karaisema.
Oheisesta linkistä löytyy Elinkeinoelämän keskusliiton tilastoja
Piia Immonen-Seuguenot