SuomiFinland100 - Tarinoita Tansaniasta: Minun Tansaniani
Mieleeni palaa tuhansia juttuja Tansaniasta 2000-luvun alusta viime vuosiin. Mistä tämä kiinnostus alkoi? Olin mukana seurueessa, joka oli tarkastusmatkalla Pohjois-Tansaniassa. Jäin istumaan ulos sokeiden koulun rappusille, oli lämmin ja kaunis päivä. Yhtäkkiä huomasin, että pieni poika hiipi luokseni seinäviertä pitkin. Hän henkäisi ja ojensi kätensä, laittoi sen käsivarrelleni. Siinä sitten oltiin hyvä tovi. Ei ollut yhteistä kieltä, enkä minä tohtinut ryhtyä puhumaan tai ojentaa käsiäni ja vetää häntä viereeni. Läheisyyden tarve pienellä oli ilmeinen. Nykyhetkeä ajatellen; symbolinen tilanne, toinen ei osaa pyytää, toinen ei osaa auttaa oikein.
Kotimaahan palattuani kuulin Ilembulan orpolasta. Siitä vanhasta orpokodista, jonka monet suomalaiset tunsivat upeista seinäfreskoista. Sinne toivottiin silloin "mummoja". Eläkeläisenä lähdin kesäyliopistoon opiskelemaan swahilia, en muuten oppinut puhumaan. Orpolaan kyllä pääsin, useampana vuotena. Minulla oli tilaisuus ennen ensimmäistä matkaa saada opastusta edelliseltä mummolta. Hän kertoi liikuntavammaisesta pienestä pojasta ja antoi voimisteluttamiseen ohjeita. Noudatin niitä ja kehittelin ihan uusia juttuja pienten ilahduttamiseksi. Henkilökunta katsoi silmät pyöreinä, kun menimme ulos leikkimään matoille. Kerran pistettiin pystyyn "Daktarin kylpylä" harjoittelijatyttöjen avulla ulkona, auringonvalossa lämmitetyssä vedessä. Vesileikki omassa muovipunkassa oli tosi kivaa, voi sitä kikatusta!
Lahjaleluja oli paljon, mutta leikkiä ei osattu. Niinpä opeteltiin sitä taitoa, leikittiin, ja lauloin kaikki osaamani lastenlaulut ja kai sellaisetkin, joita en osannut. Leikkitavaraa oli paljon, mutta oman tekeminen ja ilo puuttuivat. Keksin, että liikuntakyvytön pikku ystävä kiinnostui leikkiautosta. Kääntyi mahalleen, kontalleen ja kun siirsin auton kauemmas, omatoiminen kulkeminen alkoi. Kolmannella matkalla ystäväni kipitti syliini.
Miksi kerron tämä jutun? Huomasin, että lapset puhuivat enemmän suomea kuin swahilia. Tansanialaiset lapset! Omat, talossa jatkuvasti olevat hoitajat, eivät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta osallistuneet lasten kanssa leikkimiseen, opettamiseen tai hellimiseen. Ihan väärin!
Lapsi tarvitsee muutakin kuin ruokaa ja vaatteita. Varsinkin nämä HIV-tartunnan saaneet lapset; he tarvitsevat inhimillistä lämpöä ja koulutusta. Uskon niihin moniin hyviin asioihin, joita Suomesta on vuosikymmenien mittaan Tansanian kehittämiseksi viety.
Tiedän myös päinvastaisia tapauksia. Viisasten kiveä oikeanlaiseksi kehitysavun antamiseksi ei ole keksitty. Koulutus ja vastuullisen työn tekemisen opettaminen – siinä voisi olla rakennustarpeita oikeudenmukaisemman maailman luomiseksi. Unohtamatta rakkauden kaksoiskäskyä.
Sinikka Saikko