SuomiFinland100 - Tarinoita Tansaniasta: Kohtaaminen leijonan kanssa aamuhämärässä
Olen vuodesta 2001 lähtien työskennellyt jaksoittain, ainoana suomalaisena, Tanzania Wildlife Research Instituten villieläintutkijana. Työkenttäni on käsittänyt maan kaikki kansallispuistot ja eräät muut tärkeät suojelualueet, kuten Ngorongoro ja Selous.
Työ on raakaa. Ei mitään fasiliteetteja, lantikka, minä, kokki ja automies. Pisimmät katkeamattomat maastotyörupeamat ovat kestäneet lähes seitsemän viikkoa. Näillä uuvuttavilla retkillä olemme kokeneet paitsi antoisia hetkiä ja hulppeaa riemumieltä, myös loputonta mutapainia, autorikkoja, yksinäisyyden tunnetta, sairauksia, pelkoa, heikkoutta, väsymystä, alakuloa. Suihkusta ei ole ollut tietoa viikkokausiin. Miehen jatkaessa tällaista menoa yhteen putkeen vuoden verran, jäbän saa nostaa narulle kuivumaan.
Tätä kirjoittaessani olen liikkeellä Serengetin länsikielekkeessä kanadalaisen leijonatutkijan kanssa. Iskemme leirit pystyyn toistemme naapuriin, ja illan päätyttyä vetäydymme telttoihimme. Mikä on ollessa, sillä täällä sakaalitkin toivottavat toisilleen hyvää uutta vuotta. Herään aamuviideltä yksityisluontoisille tarpeilleni. Otan lapion mukaan ja laskeudun Grumetijoen rantaan, missä maa on pehmeää. Samassa muistan viisimetriset niilinkrokotiilit, ja nousen takaisin savannikuntalle. Koputtelen pimeässä lapiollani pehmeää kohta, mutta maa on kivikovaa, ja tulen edenneeksi 200 metriä leiristä ennen kuin sopiva paikka löytyy.
Keskityn puuhiini aamuhämärässä, kun yhtäkkiä neljän metrin päässä edessäni karjaisee syvällä kurkkuäänellä valtava urosleijona. Maa tärähtää: ”Olet väärässä paikassa väärään aikaan.” Vavahduttava kokemus on hyytävän järisyttävä, sama kuin kuolisi tässä ja nyt. Kohotan refleksinomaisesti päätäni, ja pystyn hahmottamaan edessäni seisovan pedon. Sekunnissa mieleeni tulvahtaa kaksi asiaa: jos nyt kimpoan tästä juoksuun, se on elämäni viimeinen matka, ja toiseksi, en enää halua nähdä otusta – kävi miten kävi – ja painan pääni alas.
Noustessani hidastetun elein koholle käännyn ja kävelen niin hitain askelin pois kuin ikinä voin. Kolmekymmentä metriä myöhemmin tajuan, ettei leijona tule päälle, mutta nyt iskee rekyyli. Jalkani lyövät loukkua, edes lapio ei kestä kädessä. Hoipertelen jotenkuten takaisin leiriini, missä mieheni ovat juuri heränneet ja sytyttelevät myrskylyhtyjä. En saa sanaa suustani, pystyn vain änkyttämään ja vaivoin kakomaan jotain sekavaa. Miehet katselevat kummissaan: ”Mikä nyt?”
Pakko istahtaa, mutta minuuttien kuluessa veri alkaa taas virrata suoniini. Tunnin päästä menen kanadalaisen leijonatutkijan leiriin. Kerron tapahtuneesta ja pyydän häntä suuntimaan leijonien seuranta-antennillaan, onko lähistöllä liikettä. Hän on pannoittanut useita leijonaryhmiä Serengetin länsikielekkeessä, ja pian kuuluu signaali. Täsmälleen sama suunta kuin missä olin hetki sitten kokenut täydellisen kuoleman: ”Joo, on siellä leijonia.”
Olli Marttila
FT, Ympäristötieteen dosentti