SuomiFinland100 – Tarinoita Tansaniasta: Daniel
Ollessamme lähetystyössä Haydomin sairaalassa Tansaniassa 1990-luvun alussa kohtasimme siellä Danielin. Daniel toimi seppänä Haydomin lähistöllä Murguchidassa. Hän kuului datoga-heimoon, joka paimentaa yleensä karjaa, mutta datoga-heimon dararajiega-klaanin jäsenet ovat seppiä eli hunzia. Sukunsa tunnusmerkkinä Danielin klaanista monilla oli käsissään pieni kuudes sormi.
Daniel liikuskeli Haydomissa huolehtimassa sairaalassa olevista sukulaisistaan ja myymässä raudasta, messingistä tai muista metalleista tekemiään esineitä. Joskus hän tai joku hänen seuranaan ollut suuren klaanin edustaja saattoi myös kaupitella mitä eriskummallisimpia tuotteita. Työpäiväni jälkeen juuri aikoessani levähtää kuului ovelta huuto: ”Hodi!” (suomeksi ”Onko ketään kotona?”). Mentyäni ovelle oli siellä Daniel. Alkoi jopa tuntikausia kestänyt swahilinkielinen small talk. Yleensä kaupankäynnin seurauksena Daniel lähti paikalta tyytyväisenä ja allekirjoittaneella oli taas kokoelmassaan jonkin klaanin tunnuksena oleva messinkinen rannerengas.
Daniel oli itseoppinut artesaani, joka takoi kierrätysmateriaalista taidokkaasti koristeltuja heimotunnuksia, rannerenkaiden lisäksi myös korvakoruja ja okaiden irrottamiseen käytettäviä pinsettejä. Messinki on Tansanian Mbulu-vuorilla melko harvinainen hyödyke, ja joskus mielessäni kävi, mistä raaka-aine voisi olla peräisin. Asia alkoi selvitä pikku hiljaa, kun sairaalakierrollani ihmettelin ikkunoiden messinkisten kahvojen hävikkiä. Danielin klaani jäi sittemmin itse teosta kiinni irrottaessaan yön pimeydessä hantaakeja. Korvauksena he maksoivat sairaalalle lypsylehmän.
Daniel toi ovellemme myytäväksi myös kanoja. Tosin lopetimme kanalanpidon melko pian, koska niiden munat maistuivat myös kobrille, eikä tarkoituksemme ollut perustaa käärmetarhaa.
Danielin suhteen piti olla aina pieni terve epäilys asioiden totuusarvosta. Kerran Daniel tuli kauppaamaan kukkoa. Mutta se ei ollut Danielin mukaan tavallinen kukko, vaan se osasi hänen mukaansa munia. Ostaahan se ”kukko” täytyi. Loppujen lopuksi kuitenkin paljastui, että se oli vain vanha kana, joka kiekui kukkomaisesti ja oli hiukan kukkomainen olemukseltaan ja käytökseltään. Paikallisten mukaan tämä oli ominaisuus, joka kehittyy vanhoille kanoille.
Kerran Daniel uteli lastemme lukumäärää. Hän piti lapsilukuamme, kolmea, kovin alhaisena. Puolestani kysyessäni vastavuoroisesti Danielin lasten lukumäärää, meni hän hetkeksi hiljaiseksi.
”Niin”, hän aloitti. ”Lapsiamme on kaksitoista, mutta toisaalta veljeni ollessa poissa sairaalassa noin vuoden, huolehdin hänen perheestään ja sinä aikana hänen vaimolleen syntyi yksi lapsi." Hän mietti uudelleen tovin ja täydensi sitten hymyssä suin: ”Toisaalta ollessani itse pitkään opiskelemassa Moshissa karjanhoitoa ja sitten myös sairaalassa, veljeni piti huolta perheestäni ja sinä aikana vaimolleni syntyi myös lapsi, joten en ole aivan varma, onko lapsi oma vai veljeni, mutta samaa suurta perhettähän tässä ollaan”.
Kävimme Danielin kutsusta hänen luonaan. He asuivat perinteisessä datoga-asumuksessa. Asumus oli maakuoppaan rakennettu korsu, jossa oli puurungon varaan tehty savikatto. Se ei erottunut kovinkaan hyvin maastosta. Sisällä oli melko hämärää, ja jokaiselle asukkaalle oli varattu oma kaisloista punottu matto tai lehmännahkainen alusta.
En tiedä, mitä Danielille kuuluu tänään. Varmasti jossain muussa kasvuympäristössä hän olisi arvostettu käsityöläinen tai taiteilija.
Jarmo Kuronen