Paremman politiikan työpajatäyttää 50 vuotta
Vuonna 1961 meidän perheeseen ostettiin auto. Se oli konkreettinen, todella konkreettinen merkki siitä, että sodanjälkeiset ankeat vuodet olivat takanapäin ja että tulevaisuuteen voitiin katsoa luottavaisin mielin.
Sitä, että samana vuonna aloitti toimintansa Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD, ei perheessä noteerattu. Samasta oli kuitenkin tavallaan kysymys. Sodan jäljet oli pääosin korjattu ja sitä varten perustettu, Marshall-apua jakamaan perustettu järjestö täyttänyt tehtävänsä. Tarvittiin uusia yhteistyön tavoitteita ja muotoja, ja sitä varten uusi järjestö, joka siis nyt juhlii puolivuosisataista taivaltaan. Merkkivuosi huipentuu ministerikokoukseen, josta on tulossa lähes huippukokous, niin paljon sinne on tulossa valtion- ja hallitusten päämiehiä.
OECD on ollut ja on edelleen maailman johtavien talousmahtien yhteistyöelin. Tämän takia OECD:ssä omaksutut normit, suositukset ja käytänteet ovat tosiasiallisesti usein olleet universaaleja, vaikka sillä on useiden laajentumisten jälkeenkin vain 34 jäsentä.
Mitä ilmeisimmin OECD:hen ollaan jäsenmaissa, myös Suomessa, verraten tyytyväisiä. Sen tuottaman tiedon ja analyysin laatu arvioidaan korkeaksi ja julkisen politiikan tarpeita hyvin palvelevaksi. Kritiikkiä kuulee korkeintaan joidenkin maatutkintamenettelyjen aiheuttamasta vaivasta hyötyyn nähden, koska EU-asiat vaativat paneutumista samoilta virkamiesvoimilta kuin OECD:kin. Omasta puolestani arvelisin, että OECD on hieman liian varovainen varsinkin mitä tulee sen tapaan verhota kriittiset arviot diplomaattiseen kielenkäyttöön.
OECD:n juhlavuosi antaa tilaisuuden miettiä muutamia kysymyksiä, joihin hyvät vastaukset keksimällä järjestö voisi katsoa luottavaisin mielin tulevaisuuteen.
Ensimmäinen on kokoonpano. Jäseneksi on virallisesti pyrkimässä yksi maa, Venäjä, mutta kiinnostusta jäsenyyteen on muuallakin olemassa. Venäjän jäsenyysneuvottelut ovat päässeet liikkeelle, mutta matkaa maaliin on runsaasti.
Kun laajentuminen oli OECD:ssä 2000-luvulla pohdittavana, monet halusivat, että jäseneksi hyväksyttävien pitäisi olla tärkeitä tekijöitä maailmantaloudessa. Toinen tärkeä näkökohta oli ”samanmielisyys”, joka käytännössä tarkoitti demokraattista yhteiskuntajärjestystä ja markkinataloutta.
Tosiasiassa maan koolla ei jäsenkandidaatteja valittaessa lopulta ollut merkitystä. Itse näenkin ihannetilanteen niin, että OECD olisi ”maailman parhaiden maiden” järjestö. Siinä olisivat mukana ja siihen toivotettaisiin tervetulleeksi maat, jotka politiikassaan pyrkivät kansalaistensa parhaaseen. Siinä sivussa OECD pyrkisi myös muun maailman kansalaisten parhaaseen, sikäli kuin se siihen voi järkevän kokoisin panoksin vaikuttaa. Jäsenmäärän kasvaessa olisi järjestön toimintatapoja parannettava ja asialistaa virtaviivaistettava niin, että se pystyy yhä toimimaan tehokkaasti.
Toinen iso kysymys on suhde nouseviin uusiin mahtimaihin, jotka eivät ole osoittaneet halua tulla OECD:n jäseniksi. Vuonna 2007 päätettiin niin sanotusta tiivistetyn kanssakäymisen strategiasta, jota tarjottiin Kiinalle, Intialle, Brasilialle, Indonesialle ja Etelä-Afrikalle. Kanssakäymisen näiden maiden kanssa onkin lisääntynyt, mutta kaivatunlaista sitoutumista OECD:hen ei ole tapahtunut. Tuskin mikään asia aiheuttaa OECD:ssä nykyisin yhtä paljon päänvaivaa kuin tämä asia.
Kolmas ja minusta perustavin kysymys on se, miten OECD voi säilyttää rajusti muuttuvassa maailmassa merkityksensä nykyisille jäsenilleen, myös Suomelle. OECD:n on työskenneltävä sellaisten asioiden parissa, jotka ovat ratkaisevia hyvinvointimme säilyttämisen ja kasvattamisen kannalta. Sen agendan on oltava sama kuin jäsenmaiden edessä olevien tärkeimpien yhteiskunnallisten haasteiden lista. Näin suurin piirtein onkin, mutta suurilla jäsenmailla on pyrkimystä suunnata OECD:n toimintaa ja rahoitusta sinänsä tärkeisiin mutta ei kaikkein keskeisimpiin asioihin. Olisi myös pystyttävä huolehtimaan siitä, että OECD:n sinänsä ymmärrettävä pyrkimys päästä johtavien maiden – ennen muuta G20-ryhmän – ”käsikassaraksi”, ei marginalisoi sen pienempiä jäsenmaita.
Viime kädessä OECD:n käyttöarvo riippuu siitä, auttaako se jäseniään havaittavalla tavalla menestymään, säilymään ja kehittymään valtioina ja yhteiskuntina. Yhä väijymässä olevan talouskriisin varjossa tämä ei ole mikään vähäinen haaste. Tämä on myös sen ainoa valtti nousevien mahtimaiden sitomiseksi OECD:n tavoitteisiin ja saavutuksiin. Jos ne näkevät, että kehittyneet maat edelleen menestyvät maailmanlaajuisessa kilpailussa markkinoista, toimintaympäristöistä ja ideoista ja että OECD on siinä tehokas apuväline, silloin niiltä voi alkaa löytyä valmiutta maksaa OECD:n tarjoamista resepteistä tiiviimmän sitoutumisen muodossa.
Antti Kuosmanen
Suomen pysyvä edustaja OECD:ssä