Etelä-Korean koulujärjestelmän kehittäminen perustuu kovaan työhön ja vahvaan tahtoon onnistua
Pisa-tutkimuksissa terävimpään kärkeen sijoittuneessa Etelä-Koreassa koulutus nähdään keskeisenä yhteiskunnallisen kehityksen lähteenä. Maan koulujärjestelmä perustuu valtavaan työmäärään ja vanhempien vahvaan osallistumiseen lastensa koulutyöhön. Voisiko Suomi kenties oppia jotain tältä ”Aasian tiikeriltä”?
Professori Byong Man Ahn esitelmöi Unescossa maansa koulujärjestelmän kehityksestä otsikolla “ National Treasure or National Headache?”. Professori Ahn on Etelä-Korean entinen opetusministeri ja nykyinen presidentin neuvoa-antavan kasvatus-, tiede- ja teknologia-alan neuvoston varapuheenjohtaja.
Professori Ahn korosti esityksessään, että koulutus on Etelä-Koreassa yhteiskunnallisen kehityksen lähde ja koulutusjärjestelmän laatu vaikuttaa kaikkien sektoreiden työn onnistumiseen. Etelä-Korean tapa kehittää omaa järjestelmää on perustunut muiden maiden vertailutietoihin ja terveeseen kriittisyyteen omia ratkaisuja kohtaan. Hän kertoi, että opit haettiin maailman huippumaista, kuten Suomesta. Yksi keskeinen oppi on ollut, että opettajat ovat työssään todellisia yhteiskunnan rakentajia.
Korean sodan hävityksen jälkeen Etelä-Korea on noussut Aasian maiden neljän ”Tiikerin” joukkoon, kuten hän kehitystä kuvasi. Työttömyys on vain 3,4 % ja korkeakouluissa opiskelee 85% nuorista. Loput nuorista vedetään välittömästi työmarkkinoille tai armeijaan. OECD:n Pisa-vertailuissa maa on ollut arviointien huipulla.
Vanhempien osallistumista ja raakaa työtä
Oppimista on Etelä-Koreassa aina pidetty tärkeänä ja vanhempien rooli lasten innostajana oppimiseen on ollut vahva. Tämä merkitsee myös sitä, että vanhemmat ovat olleet valmiit maksaan melkoisia rahasummia lasten koulumenestyksen varmistamiseksi. Tämä myös aiheuttaa eriarvoisuutta perheiden kesken.
Perheen rahojen satsaaminen koulutukseen on mahdollistanut myös vahvan yksityiskoulujärjestelmän syntymisen. Koulutusta on ollut saatavissa yksityiskouluissa varhaisaamusta iltamyöhään saakka. Äidit lapsineen ovat myös joissakin tapauksissa matkustaneet ulkomaille saadakseen parhaan mahdollisen koulutuksen jälkikasvulle, isien jäädessä hankkimaan perheen elannon kotimaahan.
Koulutukseen käytetty osuus maan BKT:tä oli vuonna 2006 jopa 7%, sen ollessa Suomessa 4,5%. Siitä 2,8% on yksityistä rahaa ja julkista 4,2%. Suomessa vastaavat luvut olivat 0,1% ja 4,6%.
Koulunkäynti on ollut perinteisesti Etelä-Koreassa varsin rankkaa. Professori Ahnin mukaan lasten ja nuorten jaksaminen on usein ollut äärirajoilla. Samalla kun opiskelijat ovat päntänneet päähänsä enimmäkseen ulkoa opittavaa, ei heille ole edes jäänyt voimia tai aikaa kyseenalaistaa koulutusta, ei sisältöjä sen enempää kuin järjestelmääkään.
Muutoksen tuulet: oppilaan ääni paremmin kuuluville
Hallintokulttuuri on ollut hyvin keskusjohtoista ja paikallisella tasolla ei juurikaan ole ollut liikkumavaraa opetussuunnitelmien toteuttamisessa. Parhaillaan ollaan vanhasta hallinnosta siirtymässä moderniin, enemmän oppilaiden tuntoja kuuntelevaan suuntaan, jossa opiskelijan halua ja mielenkiintoa myös kunnioitetaan.
Professori Ahn kertoi, että aiemmin opetussuunnitelmat ja oppikirjat olivat niin täynnä tietoja ja asiaa, että niistä on ollut tarpeen karsia lähes 80% sisällöistä pois . Oppilaiden osallistumista kouluissa on pyritty lisäämään ja heidän omatoimista ajatteluaan tukemaan.
Oppilaat ovat enenevässä määrin opiskelemassa koulun ulkopuolella työpaikoilla ja muualla. Korkeakoulujen pääsykoejärjestelmää on muutettu viime vuosina siten, että se ei perustu enää pelkän muistamisen varaan rakennettuun tietoon vaan kokeissa mitataan oppilaiden luovuutta ja innovointikykyä.
Oppilaiden hyvinvointi on professori Ahnin mukaan haaste. Sellaisten oppilaiden koulunkäynti on rankkaa, jotka eivät pidä matematiikasta. Hän kuitenkin muistutti, että oppimisen ei tulekaan olla jatkuvasti mukavaa vaan myös tuskaa. Aiemmin Etelä-Koreassa on ollut liikaa tuskaa ja nyt yritetään lisätä oppilaiden onnellisuutta ja hyvinvointia.
Professori Ahn totesi, että perheet ovat eriarvoisessa asemassa yksityiskoulujen hintojen suhteen ja valtion pyrkii parhaansa mukaan tukemaan vähävaraisia. Tosin kouluajan ulkopuolella tarjolla olevien yksityistuntien kustannuksiin ei valtiolta rahaa tule ja rikkaiden mahdollisuudet panna lapsensa lisäkoulutukseen on muita parempi. Yksityiskoulujen opetuksen laatua ei hallitus mitenkään arvioi eikä toimintaa valvo vaan luotetaan siihen, että vanhemmat eivät yksinkertaisesti panisi lapsiaan huonolaatuiseen kouluun ja jopa maksaisi siitä.
Professori Ahnin mukaan muutoksen teko on ollut kaikissa vaiheissa suuri haaste. Koulussa on vaikeaa saada muutosta aikaiseksi, samoin vanhempien toimintatapoja on vaikeaa muuttaa. Ristiriitoja on ollut usein opettajien ammattijärjestön kanssa, mutta erilaiset törmäyksen kehittämisprosessin aikana ovat olleet hyödyllisiä ja lopulta edistäneet itse muutoksentekoa.
Vertailua Suomeen
Etelä-Korean koulujärjestelmän kehittäminen perustuu valtavaan työmäärään ja vanhempien vahvaan osallistumiseen lastensa koulutyöhön. Työtä siis edellytetään kaikilta osapuolilta, niin koululta, oppilailta kuin vanhemmiltakin. Työpanoskaan ei riitä vaan vanhempien rahallinen tuki koulunkäyntiin ja koulun ulkopuoliseen opiskeluun on välttämätöntä.
Vaikka Suomessa ei missään tapauksessa tule mennä vanhempien varallisuuden varaan rakentuvaan yksityiskoulujärjestelmään saati epäinhimillisyyttä lähestyvään jatkuvaan opiskeluun, olisi meillä kuitenkin jotain oppimista. Etelä-Korean esimerkki antaa aihetta miettiä esimerkiksi suomalaisten vanhempien usein kovin suosittua tapaa sysätä koko lasten oppimisvastuu koululle. Myös oppilaiden paneutumisessa opiskeluun olisi lisäämisen varaa. Pienikin lisäys näissä, ja missä Suomen jo ennestään menestynyt koulutusjärjestelmä olisikaan Pisa-listoilla?
Suomen tasa-arvoinen, maksuton, julkinen koulu on ollut Etelä-Korean yhtenä mielenkiinnon kohteena. Pieni yksityiskoulujen määrä ja Suomen varsin lyhyet koulupäivät ovat herättäneet ihmetystä. Suomessa perusopetuksen vähäinen oppituntien määrä ja OECD:n Pisa-tutkimuksen huippusuoritukset ovat monelle vaikeasti ymmärrettävä yhtälö. Etelä-Koreassa varsin pitkien koulupäivien jälkeen edelleen moni oppilas jatkaa opintoja yksityistuntien merkeissä päivittäin.
Korkeatasoinen opettajankoulutus on nähty merkitykseltään Etelä-Koreassa hyvin keskeisenä, kuten Suomessakin. Sen vuoksi koko maan opettajankoulutusjärjestelmään on kohdistunut radikaalit uudistamistoimenpiteet. Opettajankoulutuksen korkeasta laadusta ei haluta Suomessakaan tinkiä ja opettajien uran aikaista kouluttautumista vaalitaan monin tavoin. Tosin Suomessa palkkausjärjestelmä ei aina tue rahallisesti kouluttautumisella pätevöitymistä.
Kuitenkin suurimmat Etelä-Korean ja Suomen koulujärjestelmä erot löytyvät kahdesta asiasta: koulutusjärjestelmän muutosvoiman ymmärrys ja kansanvälinen toiminta.
Siinä, missä meillä koulutusta leikataan ja supistetaan ja liian usein ymmärretään yhteiskunnan ongelmia jälkikäteen korjaavana toimena, on koulutusjärjestelmä Etelä-Koreassa käsitetty koko yhteiskunnan muutosvoimana. Tässä on merkittävä ero Etelä-Korean ja Suomen (samalla koko EU:n) koulutuspolitiikan välillä: Etelä-Koreassa koulutuksella tuotetaan yhteiskunnallista muutosta, Suomessa ja EU:ssa koulutuksella pyritään reagoimaan yhteiskunnallisiin muutoksiin ja sopeuttamaan työvoimaa.
Etelä-Korean koulutusjärjestelmään todella panostetaan resursseja ( huolimatta siitä, että ikäluokka pienenee, tai ehkä varsinkin siksi ), osaamista ja rahaa, ja se toimii ennakoivana, yhteiskunnan kehityksen haasteisiin tarttuvana muutosvoimana. Etelä-Koreassa koulutus on nähty myös kansainvälistymisen mahdollistajana, niin yhteisön kuin yksilönkin tasolla. Maa hakeutuu kansainvälisiin verkostoihin ja etsii kumppaneita, vertailee omaa toimintaansa parhaimpiin. Halu oppia muilta on vahva. Englanninkielen oppimista tuetaan kaikin tavoin.
Kansainvälisyys ja kehityshakuisuus näkyvät myös siinä, että koulutussektorilla Etelä-Korea on varsin aktiivinen OECD- ja Unesco-ympäristöissä. Suomalaisittain voisikin olla tarpeen arvioida mm. Pisa-tutkimukseen osallistumista siitä näkökulmasta, että lähdettäisiin mukaan tutkimuslohkoihin, joista ei välttämättä kärkipaikkoja heru.
Lisätietoja:
Kirsi Lindroos, opetusneuvos, Suomen pysyvä edustusto OECD:ssa ja Unescossa, [email protected]