Uutiset, 2.3.2011

EU-maat suomalaisin silmin:
Irlanti, peiliin katsova Kelttitiikeri 

Pimeä marraskuun aamu Helsingissä. Helsingin Sanomat 12.11.2010. Etusivun pääotsikossa: Irlantia uhkaa Kreikan kohtalo. Talousosion etusivu B 5 omistettu lähes kokonaan Irlannille otsikolla Irlannin valtion ahdinko rahoitusmarkkinoilla syvenee. Ja kaiken kukkuraksi vielä kulttuurisivuilla isoin kirjaimin Irlantilaisetkin ovat kolonialismin uhreja. Jutusta selviää, että perulaisen Nobel-kirjailijan Mario Vargas Llosan uusimman romaanin päähenkilö on irlantilainen.

Irish Flag small Itsenäisyyden ja suvereniteetin tunteet ovat Irlannissa ymmärrettävistä historiallisista syistä olleet voimakkaita – ja samalla herkkiä asioita. Kuva: EU:n komissio

Rauhoittavaa on myös huomata, että juttu ei liity mitenkään edellisiin otsikoihin ja Irlannin tämän päivän ongelmiin. Illalla Euroopan toiselta äärilaidalta Suomeen saapuvalle matkailijalle lukutuokio luo kahtalaisen illuusion: Toisessa hän tuntee edelleen istuvansa kotonaan Dublinissa ja lukevansa paikallista valtalehteä Irish Timesia. Toisessa illuusiossa hän tuntee pienen asemamaansa äärimmäisen tärkeyden kansainvälisen huomion keskipisteessä. Tästä illuusiosta tosin Dublinissa on kärsitty jo pitempään, aiemmin jo Lissabonin sopimuksen kansanäänestyksien myötä.

Onhan niitä ollut toisenlaisiakin otsikoita. Hyvät kymmenen vuotta Irlanti oli Kelttiläinen tiikeri, nopean taloudellisen kehityksen ja ”Washingtonin consensus” – nimellä kulkeneen talouspolitiikan mallimaa. Useat Neuvostoliiton ikeen alta vapautuneet maat asettivat Irlannin oman talouspolitiikkansa mallimaaksi. Ja niinhän se oli: Maan kehityskaari ”Euroopan köyhästä miehestä” ja agraaritaloudesta moderniksi ja teknologisesti korkeasti kehittyneeksi taloudeksi on kiistämättä huikea menestystarina.

Jotakin meni kuitenkin perusteellisesti pieleen. Kun kansalaisten ristiinnaulitsema ja pian politiikan kokonaan jättävä Irlannin pääministeri, Taoiseach Brian Cowen ja presidentti Sarkozy kävivät hiljattaisessa Eurooppa-neuvostossa nokkapokkasille Irlannin alhaisesta yritysverosta, jälkimmäinen syytti irlantilaisia amerikkalaisen talousmallin omaksumisesta ja piirteli demarkaatiolinjat juuri eurooppalaisen ja amerikkalaisen talouspolitiikan välille. Jälleen hämmästyttävä suoritus poliitikolta, joka kävi edellisen presidentin vaalikampanjansa varsin uusliberalistisin virityksin – no, nythän on jo edessä uusi vaalikampanja, ja maailma on toisen näköinen. Mutta päähenkilömme tarina on monimutkaisempi, ja sen preludi on Euroopassa.

Vankka tuki EU:hun liittymiselle

Irlanti liittyi Euroopan talousyhteisöön vuonna 1973 yhtä aikaa Ison-Britannian ja Tanskan kanssa. Kuten maan historia ylipäätään, myös sen EU-historia oli osin sidoksissa brittien liittymiseen. Kun de Gaulle tyrmäsi brittien EU-pyrkimykset 1963, Irlannin jäsenanomus huuhtoutui tämän pesuveden mukana. Maan edellinen koputtelu talousyhteisön ovelle 1961 oli päätynyt oven sulkeutumiseen muutamaa viikkoa sen jälkeen, kun maa oli tehnyt päätöksensä säilyttää puolueettomuutensa ja olla liittymättä Natoon. Toukokuussa 1972 järjestetyssä kansanäänestyksessä irlantilaiset tukivat selvällä 83 prosentin enemmistöllä maan liittymistä talousyhteisöön.

Tarkastellessaan hiljattain Irlannin EU-kokemuksia ja suhteiden nykytilaa Royal College of Physiciansissa pitämässään puheessa Euroopan parlamentin entinen puhemies Pat Cox luonnehti Irlannin olleen liittymisaikoihin paljon enemmän kiinnostunut ”morsiamen mukanaan tuomista myötäjäisistä kuin morsiamesta itsestään”. Irlanti oli ”haltioissaan ja hypnotisoitunut” kaikesta siitä hyvästä, jota oli tulossa. Ja kuinka se olisi muutoin voinut ollakaan rutiköyhässä maassa, joka siihen aikaan hukkui Euroopalta jonnekin kauas länteen suuremman saaren taakse. Jos Monnet ja Schumann eivät koskaan nousseet maihin itäisellä saarella, kuinka he olisivat löytäneet tiensä tänne länteen. Tämän eurooppalaisen ideologiapohjan puuttuminen ei ole estänyt Irlantia olemasta hyvin sitoutunut jäsen ja toimimasta EU:n keskiössä – mutta tästä lisää hieman myöhemmin.

Kaiken lisäksi kansallisen edun tavoittelu ei ole kevyt perustelu – ja se lienee sallittu pienille maille siinä kuin suurillekin. Irlannille se sattui olemaan taloudellinen hyvä. Sulhasen myötäjäisiin liittyneet odotukset toteutuivat erinomaisesti. Talousyhteisöön liittyessään Irlanti kärsi laajamittaisesta köyhyydestä, massatyöttömyydestä ja edellisten aiheuttamasta maastamuutosta. Palkkataso oli vain 62 % yhteisön keskimääräisestä tasosta. Vuosina 1973–2008 maan arvioidaan vastaanottaneen 44 miljardia euroa CAP-varoja maataloutensa kehittämiseen ja n. 17 miljardia rakenne- ja koheesiorahastoista.

Hyötyä sisämarkkinoista

Suoran rahoitustuen lisäksi Irlanti hyötyi mittavasti sisämarkkinoista, jotka avasivat Euroopan irlantilaisille tuotteille. Yksipuolinen riippuvuus Ison-Britannian markkinoista alkoi hellittää, ja yhteisen maatalouspolitiikan ansiosta Irlannin maanviljelijöiden tuotteet saivat aikaisempaa selvästi korkeammat hinnat kuin niille oli määritetty bilateraalissa kaupassa itäisen naapurin kanssa. Kun vielä vuonna 1973 Irlannin viennistä 55 % meni Isoon-Britanniaan, nyt luku on enää noin 16 %! Yhteisön tuki infrastruktuurin kehittämiseen ja koulutukseen loi olosuhteet, joissa ulkomaisia investointeja saattoi ryhtyä menestyksellisesti houkuttelemaan maahan. Tästä tuli maan uusi vahvuus ja Kelttitiikerin tavaramerkki. Asiassa auttoi myös alhaiseksi asetettu 12,5 prosentin yhtiöverotus, josta Irlanti pitää edelleen kynsin hampain kiinni. Näillä eväillä suorat ulkomaiset investoinnit vuonna 1973 kohosivat 16 miljoonasta eurosta parhaimmillaan huimaan 30 miljardiin euroon vuodessa. Tämä oli Irlannin osuus yhteismarkkinoiden mukanaan tuomasta yleiseurooppalaisesta kehitysboomista.

Ilman oven aukeamista Eurooppaan Kelttitiikeriä ei olisi ehkä koskaan syntynytkään – tai ainakin aikataulu olisi ollut ihan toinen. Uuden jäsenen ”ujoudella” ja ehkä taloudellisen avun ”humalluttamana” Irlanti oli jäsenyytensä ensimmäiset 10–15 vuotta suhteellisen passiivinen ja hiljainen jäsen. Sehän sai, mitä se halusi.

Tultaessa kohti 1990-lukua maan sitoutumisen aste kasvoi, ja siitä tuli yhteisön hyvä oppilas ja konstruktiivinen tukija. EU:n ja EMU:n synnyttäneen Maastrichtin sopimuksen puolesta äänesti kesäkuussa 1992 yli kaksi kolmasosaa irlantilaisista. Maa osallistui aktiivisesti sektoripolitiikkojen kehittämiseen ja hyödynsi mm. työoikeuksia, ympäristöpolitiikkaa ja aluepolitiikkaa koskevia uusia linjauksia kotimaassa. Sen puheenjohtajakausi 1996 muistetaan erittäin onnistuneena.

Suomalaiset opintomatkoilla

Oman liittymisemme aikoihin Suomessa pidettiin Irlantia sellaisena aktiivisena, asiantuntevana ja konstruktiivisena EU-maana, jolta sen samankokoisuudenkin takia kannattaa käydä kyselemässä kokemuksia ja neuvoja. Itse kävin ensi kerran Dublinissa vuonna 1994 juuri tällaisella ”opintomatkalla”. Omalla kohdallani se koski EU:n kehityspolitiikkaa, ja palasin valaistuneena kotiin, kuten niin monilla muillakin sektoreilla täällä samanlaisissa aikeissa vierailleet suomalaisdelegaatiot.

Tänäkin päivänä Irlanti on meille EU-rintamalla hyödyllinen ja luonnollinen kumppani, jonka kanssa yhteistyö sujuu helposti ja ilman turhia kommervenkkejä. Monet yhtäläisyydet maiden historiassa ja maantieteellisessä asemassa lähentävät entisestään – tässä tapauksessa etäisyys on läheisyyttä.

Nopea taloudellinen kehitys ja omille jaloilleen pääsy 1990-luvulla toivat esille toisenlaisiakin äänenpainoja, joita viljellen päähenkilömme tässä siirtyy ajanlaskumme kolmannelle vuosituhannelle. Suomen ja ulkoministeri Stubbin ystävä, University College of Dublinin professori Brigid Laffan selittää näitä asetelmia hiljattain julkaistussa kirjoituksessaan.

Uusi tilanne toi mukanaan koko joukon itsetuntoa ja sen rohkaisemaa pyrkimystä luoda etäisyyttä EU:hun ja myös tarkastella sitä kriittisemmin. EU:n ytimessä sulavasti liikkunut ”mallioppilas” alkoi etsiä ja kuuluttaa uusia omia intressejään. Samanaikaisesti Irlannin EU-politiikka alkoi menettää johdonmukaisuuttaan ja vakuuttavuuttaan. Myös omaa suvereniteettia ryhdyttiin entistä enemmän korostamaan, ja korkealla poliittisella tasolla kyseltiin, missä taloudelliset päätökset tehdään. Brysselin negatiivisia vaikutuksia omaan kulttuuriin ja identiteettiin alettiin avoimesti pelätä ja käsitellä. Väitettiin myös, että Boston oli lähempänä kuin Berliini.

Kun näillä eväillä syötetyn kansalaismielipiteen kanssa tultiin Nizzan ensimmäiseen kansanäänestykseen, tuloksena oli sopimuksen hylkääminen kesäkuussa 2001. Hallitus heräsi viimein tähän todellisuuteen ja rakensi toisen kansanäänestyksen aivan uusille elementeille, joissa korostuivat kansalliset intressit mukaan lukien Sevillan julistuksena kulkeva asiakirja Irlannin neutraliteetin säilyttämisestä. Lokakuun 2002 toinen kansanäänestys korjasi tilanteen (63 % – 37 %), ja Irlannin EU-myötäkarvainen politiikka palasi ja vielä vahvistui sen onnistuneen puheenjohtajakauden aikana keväällä 2004. Äärimmäisen mielenkiintoista on, että kutakuinkin sama kuvio samoine virheineen toistui Lissabonin kansanäänestyksissä.

Johtopäätöksissään Laffan toteaa, että pyrkimyksistään huolimatta maan poliittinen eliitti ei kyennyt vakuuttavasti korvaamaan kasvua edeltäneeltä ajalta peräisin olevia intressejä uusilla Kelttitiikerin aikaan sovitetuilla kansallisilla EU-tavoitteilla. Kahden kansanäänestyksen häviäminen ja valtava työ kansalaisten vakuuttamiseksi ”paikkaavissa” kansanäänestyksissä nieli suuren määrän poliittista ja diplomaattista pääomaa sekä söi Irlannin imagoa muissa jäsenmaissa ja EU-instituutioissa. Kansalliseen tilanteeseen keskittyminen jätti vain vähän mahdollisuuksia toimia aktiivisesti suurissa EU-kysymyksissä.

Pääkirjoitus hyytävää luettavaa

Akatemiasta takaisin lehtien palstoille, ja tällä kertaa ihan oikeasti vihreälle saarelle. Torstaiaamuna 18.11.2010 irlantilaisen luottolehteni Irish Timesin pääkirjoitus oli otsikoitu Was it for this?. Edellisenä iltana euroryhmä oli päättänyt avata oven neuvottelujen käynnistämiseksi taloudellisesta tuesta Irlannin pelastamiseksi pankkikriisistä. Tuolloin julkisessa tiedossa ei vielä ollut, että komission, EKP:n ja IMF:n yhteinen neuvotteluvaltuuskunta saapuisi Dubliniin jo seuraavana aamuna.

Pääkirjoitus oli hyytävää luettavaa. Siinä surtiin ja hävettiin maan menetettyä itsenäisyyttä: ”whether this is what the men of 1916 died for: a bailout from the German chancellor with a few shillings of sympathy from the British chancellor. Valtava tunnelataus Irlannin pitkän koloniataustan ja vuosisataisten itsenäisyyspyrkimysten historian koko painolla. Grammaakaan tässä vaa’assa ei painanut maan lähes 40-vuotinen jäsenyys eurooppalaisessa integraatiossa. Eikä liioin se yleisesti tunnustettu tosiasia, että Irlannin kehitys Euroopan köyhästä miehestä moderniksi, hyvinvoivaksi taloudeksi saa paljolti kiittää sen jäsenyyttä EU:ssa ja sen edeltäjissä.

Itsenäisyyden ja suvereniteetin tunteet ovat Irlannissa ymmärrettävistä historiallisista syistä olleet voimakkaita – ja samalla herkkiä asioita. Irlannin EU-vastainen liike on onnistuneesti pelannut näillä tunteilla viime vuosikymmenen tärkeissä EU-kansanäänestyksissä. Vain erityistakeet suvereniteetin ja oman päätösvallan säilymisestä joissakin herkissä kansallisissa kysymyksissä ovat pelastaneet EU:n kannatuksen. Irlannin EU-politiikan dilemma näyttäisi juuri olevan eräänlainen kaksoisagenda: Toinen, jota sen poliittinen johto on toteuttanut EU:ssa – toinen kotirintamalla, jossa suuri yleisö ei liene koskaan oikein ymmärtänyt sitä, miksi maan tulisi olla EU:n ytimessä, saati sitten sen ”mallioppilas”. Tässä ristiriidassa poliittinen johto on tarjoillut integraatiota EU:ssa ja suvereniteettia kotirintamalla. Tämä on ollut se sovittamaton ristiriita, joka on pursunnut esiin Nizzan ja Lissabonin ensimmäisissä kansanäänestyksissä ja saatu sitten – kieltämättä kovalla työllä ja taidolla - lakaistuksi maton alle korjaavissa toisissa äänestyksissä. Poliittinen johto ei ole oikein onnistunut tuomaan maahan yhtä yhteistä EU-politiikkaa. Moni ounastelee, että rankan taloudellisen tervehdyttämisohjelman ja tukipaketin aikana EU:n kannatus taas entisestään vähenee.

Mutta voi olla ihan toisinkin päin: Talouskomissaari Olli Rehnin vierailu Dubliniin 8.­–9.11.2010 noin viikkoa ennen ECOFINin päätöstä valmistella Irlannille talouden tukipaketti oli kuin ylinopeudella kelattu filmi Irlannin EU-skitsofreniasta. Vierailusta ei puuttunut poliittista latausta. Siihen liittyi ylisuuria odotuksia ikään kuin Rehn olisi kreikkalaisen näytelmän deus ex machina, joka laskeutuu lavalle ratkaisemaan maan kaikki ongelmat. Toisella laidalla siihen liittyi komissioon kohdistuvaa epäluuloa ja pelkoa sen sanelupolitiikasta – ja kuten aina Irlannissa – hyökkäyksestä maan suvereniteetin kimppuun. Rehn onnistui loppujen lopuksi vakuuttamaan koko puoluekentän sanomallaan, että hän on saapunut auttamaan, ja että EU ja komissio seisovat Irlannin rinnalla. EU:n kannalta loppusaldo oli hyvä.

Kahden reseptin EU-politiikkaa: mallioppilas Brysselissä, kansallista suvereniteettia kotirintamalla

EU on kelvannut Irlannille hyvin hyvinä vuosina. Ehkä hyvät vuodet tulevat, maa selviää kansainvälisen talouden elpymisen ja tukipaketin ansiosta – ja EU:ta ruvetaan entistä enemmän ymmärtämään hyväntekijänä kuin itsenäisyyden riistäjänä. Mutta se ei valitettavasti lopeta tätä vuoristorataa. Kansalaiset pitäisi voida yhdistää pysyvämmin EU:n taakse. Poliittisilta johtajilta vaaditaan nykyistä suurempaa rohkeutta tämän irlantilaisen dilemman aikaisempaa rohkeampaan ja avoimempaan käsittelyyn – muutoin vieteriukko jää laatikkoon ponnahtaakseen sieltä taas ulos sopivalla hetkellä.

Irlantia ehkä lohduttaa, että tämän ongelman kanssa painii valtaosa unionin jäsenmaista. Vaarat sille, että yhteiskuntamme ovat jyrkästi jakautumassa menestyjiin ja marginalisoituviin, ovat suuret. Menestyjät ovat samalla EU:n tukijoita, jälkimmäiset sen vastustajia. Kansalaisten EU ei vielä ole syntynyt. Jäsenvaltioiden omien toimien lisäksi myös Brysselin vetoapu olisi paikallaan. Ulkoministeriön Euroopan aluekokouksessa Brysselissä puhuimme vastikään kriittisesti EU:n viestinnästä. Syystäkin.

Talouspeli EU:n ja EMU:n säännöillä, kehityksen avaimet Yhdysvalloissa

 Irlannilla on myös oma erityissuhteensa Yhdysvaltoihin, joka ei toki tee maasta amerikkalaista. Sitä vastoin irlantilaisuus on jättänyt syvät jalanjälkensä Yhdysvaltojen kulttuuriin, politiikkaan ja talouteen. Yhdysvalloilla on Kennedynsä, Reaganinsa, Fordinsa, Disneynsä, pitkä jono kaikkien alojen vaikuttajia – ja väitetään olevan 40 miljoonaa ihmistä, joiden juuret jollain tavalla johtavat Irlantiin. Amerikan irlantilaiset ovat usein irlantilaisempia kuin irlantilaiset itse. Jos tuossa edellä kiiteltiin unionin jäsenyyden Irlannille tuomaa hyvää, on kohtuuden ja asian ymmärtämisen nimissä myös todettava, että tuota hyvää on tullut runsain määrin myös ”rapakon takaa”. Yhdysvaltojen suorat investoinnit, pääosin amerikkalaisten suuryritysten asettuminen Irlannin maaperälle ja valtavan USA:ssa asuvan irlantilaisdiasporan jatkuva tuki olivat merkittävä voima Kelttitiikerin syntymiselle.

Kaikki tämä ei voi olla vaikuttamatta irlantilaisten Eurooppa-suhteeseen. Taloudellinen silta Dublinista Bostoniin on huikeasti leveämpi kuin Berliiniin ja Euroopan mantereelle. Irlantilaiset tuntevat kuitenkin kuuluvansa Eurooppaan ja jakavat sen kulttuuriperimän. Irlannin EU-pelissä ei pelata USA-kortilla. 

Pankkikriisin käynnistämä lama saapui Irlantiin tuota samaa siltaa pitkin nopeammin kuin muihin euromaihin. Kun viime keväänä USA:n taloudessa näkyi joitakin elpymisen merkkejä (valitettavasti ne eivät olleet reaalitalouden tuotosta), tämä heijastui väliaikaisesti Irlannin talouteen vain muutamien viikkojen viiveellä. Irlannin talouden dikotomia on, että sen on kyettävä pelaamaan talouspoliittinen pelinsä EU:n ja EMU:n säännöillä, vaikka sen taloudellisen kehityksen avaimet ovat enemmän Yhdysvalloissa ja tämän talouden elpymisessä. Tässä Irlanti poikkeaa merkittävästi kaikista muista EU-maista, ja soisi, että tämä asia joskus saisi huomiota ja myönteistä ymmärrystä myös EU:n piirissä. Tämä on sitä unionin moninaisuutta ja rikkautta, jota se voisi myös käyttää hyödykseen.

Kriisit ovat usein yhteiskunnallisen kehityksen julma peili tai ainakin mittatikku sille, missä mennään – tai vielä paljastavammin tyyliin ”Enough is enough”, kuten irlantilainen yhteiskuntakriitikko Fintan O’Toole on otsikoinut armottoman kirjansa kotimaansa tilanteesta. Kelttitiikerin ja Washingtonin konsensuksen mallimaan huikean kehityksen takaa on paljastunut myös holtittomuutta, epärehellisyyttä, korruptiota – ja kuten 1980-luvun loppupuolen Suomessakin uskomaton koko kansan kulutusjuhla. Raha ja kertynyt yhteinen hyvä on löytänyt paikkansa ihan vääriin reikiin, ja joskus myös vääriin käsiin. Veikko Vennamon ”ja kansa kärsii” ei ihan pitänyt näinä aikoina paikkaansa. Näiden ylimmän kerrostuman ongelmien alta on löytynyt toinen syvemmällä oleva yhteiskunnallisten ongelmien ja puutteiden kerrostuma. Se kuuluttaa muutosta koko poliittiseen järjestelmään ja kulttuuriin, koulutuspolitiikkaan, verotukseen, kirkon asemaan – myös paluuta vanhoihin irlantilaisiin arvoihin. Pohjoismaiselle hyvinvointivaltiomallille löytyy täällä nyt kannattajia pilvin pimein. Täällä vaalit ovat jo ovella 25.2. – ja kaikki puolueet kampanjoivat suuren muutoksen puolesta. Kriisit ovat myös mahdollisuus, kuten unionissa niin hyvin tiedetään.

Huono hetki yritysveron korotukselle

Jään samalla miettimään Suomea. Kävimme oman lamamme ja rakenneuudistuksemme läpi jo 20 vuotta sitten. Sen ansiosta taisimme selvitä finanssikriisistä pelkällä vähän suuremmalla säikäyksellä. Irlanti katsoo meihin oppia etsien, myös sitä saaden ja käyttäen. Työpaikkansa säilyttäneiden verotuksen lisääminen 1990-luvun laman aikana oli yksi keskeisistä laman voittamisen elementeistä Suomessa ja Ruotsissa. Irlannin ratkaisun perusteet lepäävät myös paljon julkisten menojen leikkaamisen ja verotuksen lisäämisen välisessä suhteessa, joka on myös suuria vaalikysymyksiä. Irlannin tuloverotus on OECD:n alhaisimpia. Liikkumavaraa löytyy. Yritysveron korottaminen on tässä souvissa pienempi asia – ja ajoitus sen nostamiselle juuri nyt olisi kerta kaikkiaan huono.

Samalla Irlannin tilanteessa saattaa olla oppia myös Suomelle. Alhaisen verotuksen malli ajoi täällä karille. Verotus on hyvinvoinnin väline, ja sen tärkein tuote on tasa-arvo ja tasapainoinen yhteiskuntakehitys. Niille julkisten palvelujen leikkaaminen ja verotuksen vähentäminen on huono yhtälö. Mutta jälleen Vennamoa lainaten, ”kyllä kansa tietää ” – vaalit Suomessa 17.4.

Kriisit ovat myös peili EU:lle itselleen. Kuten on nähty, yhden kriisi on myös toisen ja jokaisen kriisi. Kreikan ja Irlannin pelastaminen on tapahtunut EU:n ja sen jäsenmaiden kansallisesta intressistä, ei vain pelkästä solidaarisuudesta. Sen parempi EU:n tulevaisuudelle mitä useammin jäsenmaiden kansallinen etu yhtyy unionin yhteiseen etuun.

EU:n kestävyys mitataan eritoten huonoina aikoina. Euroopan rahoitusvakausmekanismin perustaminen oli linjakasta päätöksentekoa – mutta jo keskellä kriisiä ja luonteeltaan kuratiivista. Perustamalla pysyvän kriisinhallintamekanismin EU siirtyy laadullisesti askelen ylemmäksi kohti ennalta ehkäisevää toimintaa. Terveydenhuollosta tiedämme, että preventiikka tulee useimmiten huomattavasti halvemmaksi kuin hoitotoimenpiteet. Irlannissa halutaan samasta näkökulmasta lisätä jäsenmaiden keskinäistä tiedonvaihtoa ja oppimista, jonka se on kokenut tähdelliseksi omassa kriisissään. EU ja OECD painivat järjestöinä ihan eri sarjoissa, mutta OECD:n parhaiden käytänteiden ja vertaistarkastelujen käyttöön otto sopisi hyvin myös EU:lle. Se vahvistaisi sekä unionin koheesiota että ennalta ehkäisevää roolia.

EU on globaalin roolinsa ja ulkosuhteittensa kautta ollut parantamassa maailmaa ja ratkaisemassa kriisejä viljalti rajojensa ulkopuolella. Tätä varten sillä on varsin kehittyneet kriisinhallintamekanismit ja toimintaperiaatteet. Sisäisten kriisien hallintaan kokemus on vähäinen ja mekanismit vasta kehittymässä talouden puolella. Unioni ei ole liittovaltio, ja kuten Irlannin kriisin käsittely on osoittanut, rajanveto jäsenvaltion omaan suvereniteettiin on herkkää puuhaa. On hyvä, jos unioni voidaan kokea mieluummin auttajana kuin määräilijänä. Joka tapauksessa valtioiden suvereniteetti on hitaasti, mutta vääjäämättömästi hupeneva luonnonvara. Sen vähenemisestä ei ole tarvis olla häpeissään, kun kaikki ovat samassa pilttuussa. Ja useimmiten se tapahtuu yhteiseksi hyväksi.

Menestyksen rakennuspuista valtaosa jäljellä

Irlannin toipuminen vie aikaa. Sen ei kuitenkaan tarvitse aloittaa nollasta. Kelttitiikerin menestyksen rakennuspuista on valtaosa jäljellä. Sillä on dynaaminen yrityskulttuuri, korkealle koulutettu työvoima, hyvin toimiva vientisektori, innovatiivinen markkinointiote, se on maailmanluokan investointikohde ja sillä on merkittävää korkean teknologian tuotantoa. Voi olla, että sillä tulee hieman hiljaisempi ajanjakso EU:ssa – kuten tapahtui sen jäsenyyden alkuaikoina. Mutta kuten Pat Cox hiljattain totesi, ”Irlanti ei halua olla EU:ssa vain koiran häntä, jota sen ruumis heiluttaa. Se haluaa olla ihan oma koiransa, pieni, mutta täysin kehittynyt koira - ehkä terrieri, joka kykenee haukkumaan ja tarvittaessa puremaankin. Yhdessä toisten koirien kanssa se voi tulla kuulluksi koostaan huolimatta.”

Ulkoministeriön raportointiohjeita noudattaen vielä seuraava yhteenveto edellisestä: Tarinamme päähenkilön Irlannin tilanne on vähän sama kuin Taavetti Miettisellä. Vanhaa savolaista tapaa noudattaen Taavetti matkusti kärryillään perjantaisin kerran kuukaudessa hankintamatkalle Maaningalta Kuopioon. Kuten tavallista, hankinnat olivat tälläkin kertaa olleet raskaita, vaativia ja vieneet pitkälle iltaan. Aamulla Taavetti heräsi, hieroi silmiään ja havaitsi läheisen puun alla kärryt. Tähän Taavetti: ” Jos min’oon Tuavetti Miettinen, minulta on varastettu hevonen. Jos min’oon johhiin muu, minä uon löytäny kärryt.” Pertti Majanen

Pertti Majanen
Kirjoittaja toimii suurlähettiläänä Suomen Irlannin suurlähetystössä

Kolumni on osa sarjaa, jossa Suomen EU-maissa työskentelevät suurlähettiläät tarkastelevat asemamaansa suhdetta EU:hun suomalaisesta näkökulmasta.