Pauli Järvenpää: Kaksi Koreaa
Kolumni on julkaistu Satakunnan Kansassa viikolla 15/2011.
Mistä syystä jokin kansakunta menestyy ja miksi taas jokin toinen jää yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa kehityksessä jälkeen? Miten on mahdollista, että samoista lähtökohdista liikkeelle lähteneet ja samasta kulttuuripiiristä alkuvoimansa ammentavat kansakunnat voivat päätyä hämmentävän etäälle toisistaan?
Nämä kysymykset risteilivät mielessäni, kun katselin ympärilleni viime viikolla lähes 20-miljoonaisessa, silmin nähden varakkaassa ja elämää sykkivässä Soulissa, Etelä-Korean pääkaupungissa. Muutaman kymmenen kilometrin päässä pohjoiseen, ”tykinkantaman etäisyydellä”, sijaitsee Pohjois-Korea ja sen rutiköyhä ja nuhruinen pääkaupunki Pjongjang.
Siinä missä Korean eteläinen osa on nousemassa lähivuosina kymmenen kärkeen maailman talousmahtien joukossa, elää kituuttaa pohjoinen niin, että tänäkin vuonna maa tarvitsee ruoka-apua ulkomailta nälänhädän estämiseksi. Ja kuitenkin nämä valtiot ovat etnisesti ja kielellisesti samaa kansaa, korealaisia, jotka vasta 1950-luvulla joutuivat poliittisista syistä erilleen toisistaan.
Mikä selittää näiden kahden naapurin niin kovin erilaisen kehityskaaren?
Entistä enemmän joutuu hämmennyksen valtaan, kun muistuttaa mieleensä, että 1950-luvun alussa käydyn Korean sodan jälkeen Korean niemimaan pohjoisosa eli Pohjois-Korea oli se paremmin menestyvä näistä kahdesta Koreasta. Vielä niinkin myöhään kuin 1970-luvun alussa Pohjois-Korean henkeä kohti laskettu kansantulo oli korkeampi kuin Etelä-Koreassa. Tämän päivän tilanteen valossa tämä on aivan uskomaton tosiasia.
Osa selitystä on löydettävissä näiden kahden maan poliittisista järjestelmistä. Pohjoisessa on vallassa omalaatuinen perhedynastia, Kim Il-sungin perilliset, jotka hallitsevat maata diktatorisen itsevaltaisesti. Kaikki valta on keskitetty lähipiirille kommunistipuolueen ja sille uskollisen armeijan sisällä. Etelässä taas on monien sotilasdiktatuurivuosien jälkeen jo 1980-luvun lopulta saakka ollut vallalla demokraattinen monipuoluejärjestelmä.
Poliittinen järjestelmä tarjoaa varmasti osaselityksen, mutta ei se kaikkea selitä. Pitäähän Kiinassakin valtaa kommunismin nimeen vannova yksi puolue, mutta siitä huolimatta maa tahkoaa hyvinvointia yli kymmenen prosentin vuotuisen kasvun turvin.
Korealaiset ovat ahkeraksi tunnettua kansaa. Yhdysvalloissa eläneet tietävät, että Amerikan suurkaupungeissa lähikaupat ja pesulat ovat paljolti korealaisten käsissä. Sieltä sitä ponnistetaan yhteiskunnan vihreämmille oksille. Voisiko tässä olla selitys menestymiseen? Tokkopa. Ahkeruus on hyve, mutta eivät pohjoiskorealaisetkaan varmaan laiskoja ole.
Selitystä Etelä-Korean talousihmeeseen onkin haettava tavasta, jolla luovat voimat on maassa laskettu irralleen. Korkeatasoinen koulutus, tutkimus- ja kehittämistoimintaan panostaminen ja innovatiivisen ajattelun suosiminen ovat saaneet aikaan räjähdysmäisen nopeaa, vientiin perustuvaa talouskasvua, josta esimerkkeinä ovat sellaiset tunnetut korealaisyhtiöt kuten Hyundai, Samsung ja LG. Valtio on myös vahvasti tukenut menestyviä yrityksiä, kuten suomalaisetkin laivanrakentajat ovat saaneet menneinä vuosina karvaasti kokea.
Koulutukseen satsataan edelleenkin voimakkaasti. Niinpä korealaiset koululaiset kilvoittelevat Suomen koululaisten kanssa PISA-tulosten perusteella aivan maailman kärkipaikoista. Etelä-Koreasta lähdetään ulkomaille koulutukseen – erityisesti Yhdysvaltoihin – ja tullaan takaisin oman maan taloutta sekä tieteitä ja taiteita rikastuttamaan.
Tuskin Etelä-Koreakaan on keksinyt mitään viisastenkiveä, mutta sen menestys etenkin alkaneella vuosituhannella näyttäisi todistavan, että poliittisen järjestelmän avoimuus, oikeuslaitoksen riippumattomuus, vapaa lehdistö ja muut avoimeen yhteiskuntaan kuuluvat osatekijät ovat perusedellytyksiä, jotka tukevat innovaatiotoimintaa, mikä taas on nykymaailmassa taloudellisen menestyksen avain.
Pauli Järvenpää
Kirjoittaja on Suomen suurlähettiläs Afganistanissa