Kuinka humanitaarista auttamista?
Kolumni on julkaistu Pohjolan Sanomissa viikolla 35/2010.
Pakistamin tulvakatastrofi on herättänyt monenlaisia kysymyksiä humanitaarisesta avustamisesta, sen luonteesta, tarpeesta ja seurauksista. Näin siksikin, että Pakistanin tapauksessa humanitaarista apua tulvan uhreille on saatu yllättävän vähän ja hitaasti.
Humanitaarisen auttamisen perusperiaatteita ovat puolueettomuus, tasapuolisuus, riippumattomuus ja tietenkin humanisuus, ihmisestä välittäminen. Humanitaarisen avun tulisi olla hallituksista riippumatonta. Sitä tulisi jakaa tasapuolisesti kaikkien ja kaikenlaisten katastrofien uhreille. Ainoana tavoitteena pitäisi olla hädänalaisten auttaminen.
Jos näitä periaatteita aina ja kaikkialla noudatettaisiin, ihmiskunta eläisi nykyistä paremmassa maailmassa. Kun katsotaan, mitä ”humanitaarisen” avustamisen alalla käytännössä tapahtuu, nähdään, että mainitut periaatteet häipyvät usein kauas ihannemaailmaan, monista syistä.
Ensiksikin maailmassa katastrofeja syntyy paljon ja monenlaisia. On maanjäristyksiä, tulee tsunameja, rankkasateet ja pyörremyrskyt tuhoavat asuinalueita, pitkäaikaisesta kuivuudesta seuraa nälänhätää.
Tällaisten luonnonkatastrofien lisäksi on paljon ihmisten aiheuttamia hätätiloja etenkin sotien ja selkkausten seurauksina. Maailmassa on tänäänkin 10 miljoonaa sotapakolaista ja 27 miljoonaa evakkoa paljolti hädänalaisina.
Niinpä humanitaarisen avun kysyntä on jatkuvasti suurempaa kuin sen tarjonta. Kaikkea hätää ei pystytä poistamaan, ei varsinkaan, jos useita suuria katastrofeja sattuu samaan aikaan. Suurimpienkaan avunantajien voimavarat eivät riitä kaikkien avustamiseen. Jokaisen auttajan on tehtävä valintoja.
Humanitaariseksi kutsuttua apua antavat eniten valtioiden hallitukset. Jos ne noudattaisivat avustamisessa yllä mainittuja jaloja periaatteita, alan toiminnassa ei olisi moittimista.
Monissa hallituksissa ”humanitaarinen” auttaminen nähdään kuitenkin osaksi omien valtiosuhteiden hoitamista. Auttamiskohteita voidaan valikoida sen mukaan, mikä on tavalla tai toisella eduksi auttajavaltiolle. Näinhän tehdään auttamisen alalla laajemminkin, kehitysyhteistyössä.
Näin humanitaarinen toiminta saa poliittista sävyä ja leimaa. Avustusten kohdemaat jaetaan hyviin, pahoihin ja rumiin. Pakistanin tulvauhritkin ovat joutuneet lisäksi tällaisen jaottelun uhreiksi. He kärsivät kohtuuttomasti tulvaveden lisäksi Pakistanin huonosta maakuvasta maailmalla. Sitä rumentavat eniten poliittinen epävakaus, huono hallinto ja raskas korruptio.
Sellainenkin poliittinen asia humanitaarisen toiminnan alalla on nähty, ettei jokin hallitus salli katastrofitapauksessakaan apua jostakin maasta. Pohjois-Korean diktaattori antaa kansalaistensa mieluummin kuolla nälkään kuin ottaisi vastaan ruoka-apua Yhdysvaltain hallinnolta. Yhdysvallat puolestaan empi ottaa vastaan apua Kuubasta Katriina-hirmumyrskyn uhreille.
Toisaalta humanitaarista apua voidaan joskus käyttää vihollisvaltioiden suhteiden parantamiseen. Pohjois-Korean johdolle on toisinaan kelvannut se humanitaarinen apu, mitä Etelä-Korea on sille tarjonnut. Sen seurauksena nautittiin parin vuoden jakso päivänpaistepolitiikasta noiden selkkausvaltioiden suhteissa.
Miten sitten hallitusten antama katastrofiapu saataisiin nykyistä paremmin vastaamaan humanitaarisuuden perusperiaatteita? Yksi ratkaisu voisi olla avustuspäätösten siirtäminen niille, jotka noita periaatteita parhaiten noudattavat. Sellainen toimija on ollut jo yli sata vuotta ennen muita Kansainvälinen Punainen Risti ja Puolikuu. Sillehän voitaisiin perustaa uusi globaali rahasto, jonne hallitukset antaisivat avustusvaransa järjestön jaettavaksi.
Kirjoittaja on ulkoministeriön lähetystöneuvos Vesa Jaakola.