Sambia: Pyörätuolissa istuvalla Agnesilla on unelma
Agnes Mumba tienaa elantonsa myymällä hedelmiä Lusakan keskustassa Sambiassa. ”Mutta vielä jonain päivänä teen unelmatyötäni ja viihdytän vanhuksia laulamalla!”
Elämä vammaisena ihmisenä ei ole Sambiassa helppoa. Taikausko, häpeä, syrjintä ja vaikea pääsy esimerkiksi kouluihin ja virastoihin sulkee monet vammaiset yhteiskunnan ulkopuolelle.
Tahdonvoimalla ja kovalla yrittämisellä ihmisarvoinenelämä on kuitenkin mahdollista. Sen tietää pyörätuolia käyttävä Agnes Mumba, joka tienaa elantonsa myymällä hedelmiä Lusakan keskustassa.
Mumba, 33, muutti pääkaupunkiin 12 vuotta sitten. Hän sanoo lähteneensä kotikylästään pääasiassa siksi, että halusi uuden alun kaukana kotoa ja syrjintää. Hänen yhdestätoista sisaruksestaan vain yksi pitää häneen yhteyttä ja tukee taloudellisesti, jos sellaiseen on tarvetta. Veli puolestaan lähetti tyttärensä ja poikansa Mumban avuksi mutta kielsi samalla pyytämästä enää mitään muuta apua.
”He häpeävät minua. Elämä ei ole ollut helppoa, mutta minulla menee kuitenkin ihan hyvin”, Mumba sanoo ja leväyttää päälle valtavan hymynsä.
Vammaisuuden syynä noituus
Mumba on ollut onnekas, sillä vanhemmat kannustivat häntä opiskelemaan. Peruskoulutuksensa hän sai lähetyskoulussa, jossa hänelle tarjottiin tukea ja apuvälineitä. Hallitus antaa vammaisille ainoastaan ruoka- ja lääkeapua.
Suurimmalla osalla Sambian vammaisia ihmisiä ei ole samoja mahdollisuuksia. Wamundila Waliuya sambialaisten vammaisjärjestöjen kattojärjestöstä ZAFODista, jota Suomikin tukee, sanoo, että vammaisten koulunkäynnin estävät monet syyt.
”Monet vanhemmat häpeävät lapsiaan tai uskovat vammaisuuden johtuvan noituudesta. Toiset taas lukitsevat lapset taloon käytännön syistä. Lisäksi koulu saattaa olla kaukana, sinne voi olla vaikea päästä, opettajia ei ole tarpeeksi eikä heillä ole koulutusta vammaisten lasten tukemiseen. Lapsia itseään saattaa myös pelottaa, sillä kiusaamista tapahtuu paljon.”
Kun ZAFOD pari vuotta sitten selvitti vammaisten lasten osuutta Sambian läntisen provinssin kouluissa, 60:ssä alueen koulussa oli alle 30 vammaista lasta. Nyt, vanhemmille ja kouluille suuntautuneen kampanjan jälkeen, vammaisia oppilaita on lähes 500.
Silti vain harva vammainen ihminen selvittää tiensä yliopistoon asti. Esimerkiksi Sambian yliopistossa Lusakassa on Waliuyan mukaan vain kaksi pyörätuolissa istuvaa ja yksi kuuro opiskelija. Sokeita ei ole ollut yliopiston kirjoissa koskaan.
”Jos haluaa pärjätä, vaaditaan paljon tahdonvoimaa ja hirveästi energiaa taistella vaikeuksia läpi.”
Eniten syrjintää työelämässä
Waliuya mukaan näkyvintä vammaisten syrjintä on kuitenkin työelämässä.
”Ensinnäkin vammaisille kerrotaan usein työhaastattelun jälkeen, ettei heille olekaan töitä, vaikka hakija olisi korkeimmin koulutettu ja hänellä olisi eniten työkokemusta. Toiseksi vammaisia harvoin ylennetään, vaikka sellaiseen olisi perusteita. Ja kolmanneksi työntekijä saatetaan irtisanoa, jos hän vammautuu työsuhteensa aikana.”
Työnantajat näkevät vain vammaisuuden ja sen mukanaan tuomat mahdolliset ongelmat ja riskit työpaikalla. Vammaisen työntekijän ansioita ja osaamista ei huomioida.
Disacaren pyörätuolikeskuksen hallinnossa työskentelevä, kävelykeppien avulla liikkuva Priscilla Masilokwa tietää, että niitäkin, jotka ovat onnistuneet saamaan työn, kohdellaan usein työpaikalla eri tavalla kuin muita. Hän kertoo esimerkiksi pyörätuolissa istuvasta ystävästään.
”Hänen yrityksessään järjestettiin koulutustilaisuus. Ystäväni ei kuitenkaan osallistunut, koska hänen pomonsa katsoi, että tilaisuus on hänelle liian hankalassa paikassa. Pomo ei kuitenkaan kysynyt mitään naiselta itseltään!”
Kirjanpitäjä, ompelija ja laulava katumyyjä
Agnes Mumba päätyi katumyyjäksi samantapaisten ongelmien takia. Hän hankki peruskoulun jälkeen kirjanpitäjän ja ompelijan koulutusta, mutta töitä ei ollut tarjolla. 1990-luvun lopulla hän julkaisi myös levyn ja yritti aloittaa laulajan uraa, mutta rahoitusta ei löytynyt.
”Lopulta päätinkin aloittaa oman liiketoiminnan ja aloin myydä hedelmiä,” Mumba kertoo.
Tämäkään ura ei olisi mahdollista ilman ystäviä, sillä Mumba on liikkumisessa täysin riippuvainen muiden avusta – ja pyörätuolistaan. Jalat eivät toimi, ja käsissä on niin vähän voimaa, ettei esimeriksi käsin poljettavalla kolmipyörällä kulkeminen onnistu.
”Yksityiset taksit ovat kalliita, eivätkä minibussit ota meitä kyytiin, koska se kestää liian kauan ja viemme liikaa tilaa”, Mumba sanoo.
Pyörätuoleille kysyntää muttei markkinoita
Yksi Mumban suurimmista huolenaiheista on hänen pyörätuolinsa, neljä vuotta sitten paikalliselta järjestöltä saatu kevytpyörätuoli, jota hän on joutunut korjauttamaan jo toistakymmentä kertaa. Viimeksi Mumba kävi vahvistamassa istuinosan, koska pelkäsi tippuvansa sen läpi.
”Tällä tuolilla ei ole enää elämää, mutta ei ole varaa ostaa uuttakaan. Sitten kun tämä tuoli hajoaa, se on taas paluu nollapisteeseen. Sitten olen sidottu kotiin. En pääse edes töihin”, nainen huokaa.
Ongelmana on, että niillä, jotka kipeimmin tarvitsevat pyörätuoleja, ei ole varaa niitä ostaa. Lähes kaikki pyörätuolia käyttävät sambialaiset ovat saaneet tuolinsa jonkun järjestön avustuksella. Ne, joilla ei ole pyörätuolia, yksinkertaisesti ryömivät maassa.
Pyörätuoleille on kova kysyntä, mutta ei markkinoita.
”Ilman ystäviä en olisi enää täällä”
Mumban apuna ovat hänen luonaan asuvat veljentytär, joka hoitaa kotiaskareet, ja veljenpoika, joka auttaa Mumban tuoliinsa ja työntää hänet töihin ja asioille.
Matka hedelmäkojulle kestää toista tuntia. Kun Mumba saapuu arkiaamuisin, vieressä omia hedelmiään myyvä ystävä on asetellut hänenkin hedelmänsä jo valmiiksi.
”Hän ostaa hedelmät meille molemmille, asettelee ne pöydille ja korjaa iltapäivisin. Minulla on ollut onnea ystävien kanssa. Ilman heitä en olisi enää täällä,” Mumba sanoo vakavana tarkoittaen olemassaoloaan elävien kirjoissa.
Sitten hän repeää taas hymyyn ja lisää: ”Mutta vielä jonain päivänä teen unelmatyötäni ja viihdytän vanhuksia laulamalla!”
Teksti ja kuvat: Hanna Koivisto