”Minä houkuttelin isäsi esiin pöydän alta”
Toisen maailmansodan aikana (vuodet 1939-1945) yli 70 000 suomalaislasta evakuoitiin naapurimaihin. Tänäkin päivänä lapset joutuvat pakenemaan sotaa. Mitä voimme oppia historiasta? Esimerkiksi sen, että lasten uteliaisuutta on hyvä kannustaa ja että he voivat hyvin saadessaan leikkiä muiden lasten kanssa, sanovat Anna Takanen ja Mustafa Can, joilla on molemmilla kokemusta sodasta.
Nimilappu kaulassa roikkuen suomalaiset lapset saapuivat sotavuosina Tanskaan ja Norjaan, mutta ennen kaikkea Ruotsiin. Suurin osa palasi myöhemmin Suomeen, mutta tuhannet lapset jäivät pysyvästi uuteen maahan.
Aloite lasten siirtämisestä turvaan sodan jaloista tuli ruotsalaisilta. Sodan alussa pommitusten kohteena olivat ennen kaikkea siviilit. Sotalasten muuttoa on kutsuttu maailmanhistorian suurimmaksi lasten pakolaissiirroksi. Suurin osa lapsista päätyi asumaan täysin tuntemattomien luokse, jotkut pystyttiin sijoittamaan sukulaisten tai ystävien koteihin Ruotsissa.
Anna Takanen, näyttelijä ja ohjaaja, on juuri kirjoittanut kirjan isästään, joka oli yksi suomalaisista sotalapsista. ”Sörjen som blev” kertoo Timo-isästä, joka saapui Ruotsiin neljävuotiaana ja jäi sille tielleen. Toimittaja ja kirjailija Mustafa Can muutti perheineen Ruotsiin kurdilaisesta kylästä Turkissa ollessaan kuusivuotias.
Molemmat puhuivat lähetystössä 20.11, Sotalasten päivänä ja YK:n Lapsen oikeuksien päivänä. Kysyimme heidän ajatuksiaan suomalaisista sotalapsista ja tämän päivän pakolaislapsista.
Mitä voimme oppia historiasta, kun ajatellaan tämän päivän pakolaislasten tilannetta?
Anna: 40-luvulla kun suomalaiset sotalapset otettiin vastaan, oli kyse suuresta kansanliikkeestä. Sitä kutsuttiin rakkauden kansanliikkeeksi – hyvin vahva sana. Se on suurin ero. Liike sai alkunsa suurvaltapolitiikasta mutta kulkeutui alas koteihin ja siviiliyhteiskuntaan saakka. Se oli empaattinen liike. Kaikki halusivat tehdä hyvää. Asiat saattoivat silti mennä pieleen, mutta koko maa lähti mukaan auttamaan pakenevia ihmisiä. Ja he kantoivat vastuuta myötätunnostaan, eivät vain puhuneet siitä. Lopulta tässä on kyse siitä, kuinka paljon myötätuntoa meillä on varaa tuntea – mutta myös kuinka paljon myötätuntoa meillä on varaa jättää tuntematta. Kun minä vartuin, oli tapana sanoa että ruotsalaisilla ei ole kokemusta sodasta, ja se kuva elää yhä, mutta se on väärä. Väitän, että Ruotsi on maa, jonka väestöllä on paljon kokemusta sodasta, sekä aikuisilla että lapsilla.
Mustafa: Elämme toisenlaista aikaa. Elämme hyvinvointinationalismissa, joka pyyhkii koko Euroopan ylitse, oikeistopopulismi leviää. Käydään kamppailua identiteeteistä; mitä on ruotsalaisuus, ranskalaisuus, unkarilaisuus. Polarisaatio on suurempaa, samoin pelko ja epäluuloisuus, vaikka elämme rauhan aikaa. Pakolaislapsista tai siirtolaisista tulee raaka-ainetta, jota käytetään uudesta politiikasta neuvottelemiseen. Arvot ovat siirtyneet äärimmäisen paljon mitä tulee pakolaiseen ja siirtolaisuuteen yleensäkin. Osa sanoo, että on olemassa suuri, laaja kansanliike, ”Welcome refugees”, mutta tiesin, että se olisi lyhytaikainen.
Mitä on tärkeintä, kun halutaan ottaa vastaan pakolaislapsia onnistuneesti?
Mustafa: Tärkeintä on käyttää tervettä järkeä ja olla herkkäkuuloinen. Jos emme voi ymmärtää toista, miten voisimme koskaan elää yhdessä? Se on myös molemminpuolista. On suuri haaste tulla sota-alueelta ja päätyä Tampereelle tai Skövdeen. Tilanteessa on kaksi leiriä, joiden on haastettava omat pelkonsa, näytettävä uteliaisuutta ja jauhettava vakiintuneet totuudet jonkinlaisen järkevyyden myllyn läpi. Muuten se ei onnistu. Jotkut sanovat, ettet voi tuntea empatiaa, jos et ole itse elänyt sodassa, mutta ei se niin ole.
Anna: Voimme kaikki kuvitella, miltä se tuntuu. Minä en ole elänyt sodassa, mutta tiedän jotakin rauhattomuudesta. Kaikki pakolaislapset ovat yksilöitä, jokaisella on kohtalonsa. Mutta nykyään on olemassa tutkimustietoa, joka näyttää, että heillä on myös yhteneväisyyksiä. Esimerkiksi huono unenlaatu, jännittyneisyys, heräily öisin, pelokkuus. Ja arkuus. Kolme viikkoa sitten sain puhelun eräältä henkilöltä, joka oli lukenut kirjani. Hän sanoi: ”Minä olen se, joka sai isäsi tulemaan esiin pöydän alta.” ”Mitä,” sanoin. Tiesin, että isä piilotteli pöydän alla kolme kuukautta, koska pelkäsi uutta kasvatusperhettään. Silloin ruotsalainen isoisäni oli mennyt naapuritilalle, hakenut heidän poikansa ja sanonut: ”Meillä on suomalainen lapsi, joka istuu pöydän alla, emmekä saa häntä tulemaan esiin. Voitko leikkiä hänet esiin?” Poika meni isän luokse ja leikki hänet pois pöydän alta. Isoisäni on viisas ymmärtäessän, että hän tarvitsi toisen lapsen, joka saattoi lähestyä isääni leikin kautta. Ja sitten soittaja sanoi: ”Minä olin myös se, joka opetin hänelle ruotsia, sillä me leikimme yhdessä.” Joten uskon, että lapsi plus lapsi on hyvä tie eteenpäin, jonka aikuiset voivat luoda.
Mustafa: Ehdottomasti. Siinä tulee esiin myös tärkeä uteliaisuus.
Lähteet: sotalapset.fi(Linkki toiselle web-sivustolle.) (avautuu uuteen ikkunaan), Nationalencyklopedin(Linkki toiselle web-sivustolle.) (avautuu uuteen ikkunaan), finska krigsbarn