Suomi portugalilaisin silmin - Cátia Bruno
Sinä aamuna saavuttuani aamiaispöydän ääreen sain kuulla yllättävän uutisen: "Sinun ei olisi pitänyt mennä niin aikaisin nukkumaan eilen. Sinulta jäi revontulet näkemättä". En halunnut uskoa kuulemaani. "Mutta tänään meillä on ehkä mahdollisuus nähdä niitä uudestaan, eikö totta?" vastasin pyrkien peittämään lievän hätääntymisen kuulumisen äänessäni, yrittäen vakuuttaa enemmänkin itseni kuin muut Foreign Correspondents' Programme-vaihto-ohjelmaan osallistuvat nuoret toimittajat asiasta. Olin tietysti väärässä. Seuraavana yönä kukaan ei nähnyt revontulia.
Vain kaikkein päättäväisimmät istuivat Rovaniemellä myöhään ruoholla ensimmäisenä yönä, tuntien elokuun tuulen henkäyksen (mitä portugalilainen ei epäröisi sanoa jäiseksi tuuleksi) ja näkivät "kuuluisat valot". Seuraavana päivänä he kertoivat hurmaavasta kokemuksestaan munakokkelin jäähtyessä edessämme. Sinä yönä päätin hyvittää itselleni, istuin katsoen tummansinistä taivasta täynnä odotusta, kuin olisin istunut elokuvateatterin eturivissä. Odotin ja odotin, eikä mitään näkynyt. Ei kerta kaikkiaan mitään. Tai paremmin sanottuna "ei mitään". Oltuani Suomessa kuukauden en ollut oppinut sanomaan suomeksi muuta sen lisäksi kuin "kiitos", "hyvää päivää" ja "kippis", mikä oli sääli.
Kuukausi Suomessa oli opettanut minut olemaan avoin ja ymmärtämään täysin toisenlaisen tavan elää elämää. Minulla oli onni olla osa fantastista ryhmää, tutustua suomalaisen yhteiskunnan lukuisten eri alueiden ihmisiin ja kokea elämää Helsingin ulkopuolella. Tämän lisäksi sain kokea kaikki tyypilliset suomalaiset asiat, jotka voivat sekä järkyttää että ihastuttaa ulkomaalaista. Päästä silittämään poroa? Tehty. Saunoa kunnolla vihtoen itseäni ja päätyä lopulta järveen, jonka veden lämpötila alittaa varmasti suositukset. Tehty. Maistaa lakkaa? Tehty. Ärsyyntyä muiden luomista jäisistä katseista, koska saavuin kaksi minuuttia myöhässä? Tehty. Kiittää kaikkia jumalia sääntöjen kunnioittamista kohtaan, kun eräs kauppa piti tallessa sinne unohtamani luottokortin? Tehty.
Kuukauden aikana minulla oli mahdollisuus nähdä läheltä kaikki tämän erilaisen kulttuurin hyvät sekä huonot puolet. Jos pidin omituisena fyysisen kontaktin puuttumista joissain tilanteissa, toisaalta oli tilanteita, joissa arvostin hiljaisuutta pöydässä. Koska olin ryhmässä, jonka jäsenet tulivat ympäri maailmaa, pystyin pohtimaan eri kulttuurien eroja ja sitä kuinka ne vaikuttavat elämäämme. Pääni sisällä kävin läpi mietteitäni kulttuurin käsitteestä, sopeutumisesta, erilaisuudesta, sääntöjen kunnioituksesta, joustamattomuudesta, korruptiosta, tehokkuudesta, julkisesta sekä yksityisestä, joita en ollut koskaan ajatellut toimiessani opiskelijana tai toimittajana. Palaisin kotimaahan parempana oman alani ammattilaisena, mutta myös kokonaisvaltaisesti parempana ihmisenä, yleisesti suvaitsevaisempana muuta maailmaa kohtaan ja kriittisempänä tietyissä tilanteissa.
Lentokoneeni noustessa ilmaan Rovaniemellä kohti Helsinkiä tiesin, että oli jäähyväisten aika ja paluu kotimaahan koittaisi pian. Katsoin ulos ikkunasta ja näin viimeinkin järvet ja metsät, joista minulle oli niin paljon puhuttu ja joiden näkemiseen minulle ei ollut aikaisemmin mahdollisuutta. Ne eivät tuottaneet pettymystä vaan olivat juuri niin kauniita kuin minulle oli kerrottu. "Olisivatkohan revontulet myös yhtä kauniita kuin minulle oli kerrottu?" ajattelin itsekseni. Mutta tällä kertaa revontulien näkemättä jääminen ei harmittanut minua, sillä tiesin voivani jonain päivänä vielä selvittää epäilykseni revontulista.