Poliittisen väkivallan perinne jatkuu Pakistanissa
Lähetystöneuvos Vesa Jaakolan kolumni julkaistiin Pohjolan Sanomissa viikolla 1/2008.
Benazir Bhutton, entisen pääministerin ja uudestaan valtaan pyrkineen poliitikon murha Pakistanissa sai taas kerran tuon epävakaan eteläaasialaisen valtion olot sekaisin. Jännitys on siellä nyt korkealla. Murhaa seuranneessa väkivallan aallossa kymmeniä ihmisiä on kuollut.
Täältä rauhallisesta Pohjolasta katsottuna tuollainen sisäpoliittinen väkivalta on outoa. Suomessa sellaista ei ole koettu kahteen sukupolveen. On tosin muistettava, että isovanhempiemme aikaan maassamme käytiin hyvin väkivaltainen sisällissota, yksi verisimpiä Euroopassa. Onpa meillä koettu hallitsijan murhakin, kun kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov ammuttiin Helsingissä vuonna 1904.
Noihin aikoihin Pakistania ei ollut vielä olemassakaan. Pakistanin valtio perustettiin vasta 1947, kun Intian niemimaan kaksi pääväestöä, hindut ja muslimit itsenäistyivät Britannian siirtomaavallasta. Pakistanin syntykin oli väkivaltainen. Brittiläisen Intian valtiollinen jako ja väestönsiirrot tehtiin taistellen niin, että tuolloisissa väkivaltaisuuksissa yli miljoona ihmistä sai surmansa.
Hindujen ja muslimien keskinäisten väestönsiirtojen seurauksena pakistanilaiset saivat asuttavakseen kaksi aluetta, toisen Intian länsipuolelta ja toisen, pienemmän sen itäpuolelta. Välimatkaa Länsi-Pakistanista Itä-Pakistaniin oli peräti 1600 kilometriä. Muutenkin keinotekoisen valtion osat olivat hyvin erilaisia, väestöiltään, kieliltään, kulttuureiltaan. Niitä yhdisti vain uskonto, islam.
Sekään ei pitänyt kaksiosaista valtiota koossa enää vuoden 1970 tapahtumien jälkeen. Tuolloin Pakistanissa järjestettiin ensimmäiset varsinaiset parlamenttivaalit. Ne voitti itsehallintoa Itä-Pakistanille ajanut Awamiliitto. Kun sen johtajan Mujibur Rahmanin ei sallittu muodostaa uutta hallitusta, tämä julisti Itä-Pakistanin itsenäiseksi Bangladeshiksi.
Taas koettiin poliittista väkivaltaa joukkomitassa. Länsi-Pakistanin johtajat vastustivat itäpakistanilaisten itsenäisyyttä myös asevoimin. Uudessa sisällissodassa itä voitti lännen, tosin Intian joukkojen avustamana. Bangladesh itsenäistyi. Taisteluissa yli miljoona ihmistä, sotilaita ja siviilejä, sai surmansa.
Jäljelle jääneessä Länsi-Pakistanissa presidentiksi nousi vaalit siellä voittaneen PPP-kansanpuolueen johtaja Zulfikar Ali Bhutto. Hänet kuitenkin syrjäytettiin vuonna 1977, kun kenraalikunta ryhtyi taas avoimesti politikoimaan ja kielsi poliittisten puolueiden toiminnan.
Seuraava poliittisen väkivallan teko olikin suositun Ali Bhutton hirttäminen, jottei hän enää uhmaisi sotilashallituksen valtaa. Hänet tuomittiin kuolemaan kiistanalaisen oikeudenkäynnin jälkeen ja hirtettiin vallan anastaneen kenraalin Zia ul-Haqin määräyksestä huhtikuussa 1979.
Hallitsijan murhaperinne jatkui yhdeksän vuotta myöhemmin, kun Bhutton hirtättänyt diktaattori Zia surmattiin attentaatissa vuonna 1988. Näin myös murhauttaja murhattiin - mikä kuvastaa sattuvasti pakistanilaisen politikoinnin tapaa ja tyyliä. Pakistanissa kai ajatellaan, että surmattu johtaja on paras johtaja.
Hirtetyn presidentin Zulfikarin tytär Benazir Bhutto on nyt siirtynyt Pakistanin poliittisten marttyyrien suureen joukkoon. Hän oli rohkea, jopa uhkarohkea ihminen. Kuolettavan poliittisen väkivallan jäljet eivät häntä pelottaneet. Hänen tapauksessaan vallanhimo syrjäytti itsesuojeluvaiston.