Mistä puhumme, kun puhumme Natosta?

Viime aikoina on käyty tervehenkistä julkista keskustelua suomalaisen turvallisuuspoliittisen narratiivin tilasta 2020-luvulla. Liittoutumattomuus / liittoutumis –vaihtoehdot nähdään yksiulotteisina ja rinnalle on noussut uudenlainen doktriini koostuen toteuttamastamme puolustusyhteistyöverkostosta eri kumppanien kanssa. Ruotsia lukuun ottamatta oikeastaan kaikki bi- tai multilateraalikumppanimme kuitenkin perustavat puolustuksensa Natoon, eikä tätä ole siksi syytä täysin sivuuttaa tarkasteltaessa puolustusyhteistyön isoa kuvaa.

Naton suhteen on esitetty runsaasti erilaisia tulkintoja, erityisesti sen tulevaisuutta pohtineen NATO 2030 –työn ja Brysselin huippukokouksen valossa, mutta sen ydin, pelote ja kollektiivinen puolustus on jäänyt viime aikoina poliittisemman keskustelun varjoon. Osin syystä; kryptiset julkilausumakirjaukset tai uudenlaiset konseptit eivät helposti avaudu asiaan vihkiytymättömälle.

Brysselin huippukokouksen julkilausumassa todetaan Naton säilyvän kollektiivisen puolustuksen päätoimijana euroatlanttisella alueella vahvistaen pelotetta ja puolustustaan. Artikla 5. on liittokunnan ydin, Graalin malja, joka erottaa sen muista turvallisuustoimijoista. Brysselin huippukokouksen julkilausumassa mainitaan ensimmäistä kertaa pelote ja puolustus –konsepti, sodankäyntikonsepti sekä Naton sotilasstrategia. Nato ei ole koskaan ollut näin avoin pelotteen ja puolustuksen kehittämisestään.

Uusi ja vanha Nato

Institutionalistisen ajattelutavan mukaisesti pitkään nähtiin, että liittokunnat muodostuvat vastauksena ulkoisiin, sotilaallisiin uhkiin, ja hajoavat, kun nämä yhteiset uhkat ja viholliset poistuvat. 1990-luvulta saakka ennakoitiin Naton heikkenemistä tai jopa menehtymistä Neuvostoliiton uhkan hävitessä, optimistisimmat äänenpainot pohtivat sen sopeutumista uusien tehtävien myötä.

Yllättävää kyllä, molemmat näkökannat ovat olleet tavallaan oikeassa. Yhtäältä Nato säilyi siksi, että se joutui hakemaan uusia rooleja, toisaalta Venäjän paluu suurvaltatoimijaksi (ja laajempi suurvaltakilpailu tämän taustalla) on tukenut sen alkuperäistä olemassaolon tarkoitusta – kollektiivista puolustusta. Naton ei tarvitse hakea uusia tehtäviä, oli kyse sitten terrorismin torjunnasta tai pandemiaan vastaamisesta, mutta toisaalta myös näistä tehtävistä huolehtiminen vahvistaa sen hyväksyttävyyttä nyt 30 jäsenmaan kesken.

Natoa koskevassa keskustelussa kuulee esitettävän kantoja, joiden mukaan 30 jäsenmaan Natolla ei ole yhtenäistä uhkakäsitystä, tai että Naton yhtenäisyys on jollain tapaa ollut viime vuosina uhattuna eriävien poliittisten näkökantojen vuoksi. Ulkopuolelle Naton sisäiset erimielisyydet saattavat myös näyttäytyä dramaattisimpana kuin ne ovatkaan. Uhkakäsityksistä ei ole liittokunnan sisällä erimielisyyttä – pääuhkat on vastikään hyväksytty strategisella tasolla ja uusiin haasteisiin haetaan yhteisiä ratkaisuja. Natolla on yllättävänkin yhtenäinen (vaikkakaan ei yksi ainoa yhteinen!) uhkakäsitys. Venäjän ohella Naton julkisissa dokumenteissa, kuten julkilausumassa, muistetaan mainita toinen pääuhkista, kansainvälinen terrorismi, ja kaukana horisontissa häämöttää Kiinan punainen lippu. Kysymys on enemmänkin siitä, kuinka näitä uhkakuvia priorisoidaan. Uudetkin teemat, kuten murroksellisten ja uusien teknologioiden kehittäminen, ilmastonmuutokseen vastaaminen tai avaruuden hyödyntäminen yhdistyvät osaksi ’vanhaa’ uhka-asetelmaa, eikä näiden välille tehdä vastakkainasettelua.

Brysselin huippukokouskommunikea oli kuitenkin yksiselitteinen Venäjän suhteen. Venäjän aggressiivisten toimien nähdään muodostavan uhkan euroatlanttiselle turvallisuudelle ja huolta kannetaan mm. sen sotilaallisesta varustautumisesta, laaja-alaisista harjoituksista ja ilmatilaloukkauksista.  Suhteessa Venäjän viimeaikaisiin toimiin (INF-sopimuksen rikkomukset, kemiallisten aseiden käyttö ja salamurhayritykset, kyberhyökkäykset) liittokunta on onnistunut löytämään konsensuksen – ja viestinyt siitä jopa entistä aktiivisemmin yhteisin julkilausumin. Venäjä on liittokuntaa yhteen liimaava tekijä ja myös eteläiset jäsenvaltiot osallistuvat itäisen selustan puolustamiseen mm. asettamalla sotilaitaan eteentyönnetyn läsnäolon joukkoihin tai Baltian ilmavalvontaan, jälkimmäiseen Turkki liittyi vastikään Espanjan ja Italian rinnalle. Eteläiset valtiot ovat myös hyväksyneet mm. Venäjän uhkaan vastaamiseen tarkoitetut toimet ja sotilaalliset konseptit. Tämä edellyttää, että myös eteläisistä uhkista huolehditaan. Tiukasta Venäjä-kannasta huolimatta dialogi Venäjän kanssa säilyy tärkeänä.

Mitä tulee Kiinaan, edessä on pidemmän aikavälin monitahoisempi haaste. Kiina toimii Naton alueen ulkopuolella, mutta vaikuttaa eri tavoin euroatlanttisella alueella. 2000-luvulla haettiin uutta merkitystä ”globaali Nato” –ajattelusta liittokunnan laajentaessa toiminta-aluettaan omien rajojensa ulkopuolelle. Tähän tuskin on suurta ruokahalua Kiinan suhteen, vaan ratkaisun avaimet löytynevät oman alueen puolustamisesta monipuolisin, ei ainoastaan sotilaallisin keinovalikoimin.

Strateginen konsepti

Naton sisällä ei vallitse erimielisyyttä päätehtävistä, vaikka näitä tullaan arvioimaan myös Naton korkeimman strategisen ohjausasiakirjan, ensi vuodeksi päivitettävän strategisen konseptin näkökulmasta. Kollektiivisen puolustuksen odotetaan edelleen säilyvän liittokunnan ykköstehtävänä, ja jopa vahvistuvan. Resilienssi, yhteiskunnan kriisinsietokyky, on keskeinen osa pelotetta ja puolustusta. Samanaikaisesti Nato vastaa myös muihin euroatlanttisella alueella esiintyviin haasteisiin ja toimii jäsentensä välisenä turvallisuus-, konsultointi-, ja jopa arvofoorumina. Naton jäsenmaista Albania, Kanada, Islanti, Montenegro, Pohjois-Makedonia, Norja, Turkki, Iso-Britannia ja Yhdysvallat eivät istu EU:n pöydissä, vaan ne tarvitsevat foorumin keskusteluun näistä uudemmistakin turvallisuusuhkista. Natosta ei kuitenkaan olla tekemässä uutta ”EU:ta” tai tyystin muuttamassa sen tehtäväkenttää. Enemmistö jäsenmaista istuu molemmilla jakkaroilla ja pääsääntöisesti Nato-EU –yhteistyö nähdään myös Natossa tärkeänä (vaikkei tosin aina helppona) – osa-alueena, jonka toivoisi entisestään vahvistuvan.

Mikä Naton sitten erottaa muista järjestöistä? Vastauksia on useita. Se on transatlanttinen järjestö, joka sitouttaa Yhdysvallat Euroopan yhteiseen puolustukseen. Se on ainoa turvallisuustoimija, jolla on yhteinen johtamis- ja suunnittelujärjestelmä, tarkoittaen, että näitä harjoitetaan ja testataan yhdessä myös normaalioloissa - kriisin sattuessa liittokunta tietää, miten toimia, eikä suunnitelmia toteuteta ad hoc – pohjalta. Toimivaltuudet ja johtosuhteet ovat selkeät ja testatut. Ovaalin pöydän ympärillä keskustellaan ja kinastellaan, kuten isossa ja kirjavassa perheessä kuuluukin. Ja lopuksi, Nato on ainoa kollektiiviseen puolustukseen keskittyvä –ja kykenevä- puolustusliitto.

Naton päivitettävä strateginen konsepti tulee antamaan uusia suuntaviivoja liittokunnan tulevaisuudelle, eikä ole pelkoa, että euroatlanttisen alueen yhteinen puolustaminen katoaisi mihinkään tehtävien ykköspallilta.

 

Tiina Mac Intosh

Puolustusasiainneuvos