Kestääkö Italia?
Italia on vaarassa joutua samanlaiseen, peruuttamattoman taantumisen kierteeseen kuin esimerkiksi Argentiina. Maa on varoittava esimerkki siitä, kuinka EU-ytimeen kuuluva, suuri teollisuusmaa rapautuu. Tilanne on kahtiajakautunut: julkisen talouden välittömät näkymät ovat kohtuulliset mutta pitkän aikavälin kasvu ongelma.
Tuotannollinen kapasiteetti supistuu
Italian talouden todellinen ongelma on aneeminen kasvu. Potentiaalinen talouskasvu (10 vuoden liikkuvalla keskiarvolla ilmaistuna) on jo lähellä nollaa. Italian lama vuosina 2008–09 oli kokonaisuudessaan sekä syvempi että pidempi kuin muissa suurissa teollisuusmaissa, ja elpyminen on vertaismaita hitaampaa. Elpyminen on ollut niin hidasta että on oletettava tuotannollisen kapasiteetin supistuneen pysyvästi.
Hallituksen tuoreimmatkin kasvuoletukset (1,1 % 2011; 1,3 % 2012; 1,5 % 2013) ovat jälleen kerran osoittautumassa yltiöoptimistisiksi. Kotimaisen kysynnän stagnaation, euroalueen talouskasvun hiipumisen, korkeiden energiahintojen ja euron dollarikurssin epäedullisuuden vuoksi kasvu on vaarassa jäädä alle prosenttiin tänä ja ensi vuonna.
Vientikilpailukyky on rapautunut
Italia on perinteisesti vahva vientimaa, jonka teollinen rakenne on aivan toisenlainen kuin Kreikassa tai Portugalissa. Maa on myös voimakkaasti riippuvainen viennistä. Potentiaalia on, mutta huono talouspolitiikka on murentanut vientivetoisen elpymisen edellytyksiä. Euroaikana Italian hintakilpailukyky on romahtanut: teollisuuden yksikkötyökustannukset ovat nousseet yli 30 % Saksan vastaaviin verrattuna. Toisin kuin usein kuvitellaan, Italian ulkoinen kilpailukyky on esimerkiksi Saksaa ja Japania selvästi riippuvaisempi hinnoista. Vienti ei kykene kiskomaan taloutta kunnon kasvuun.
Hintakilpailukyvyn rapautumisen ohella Italian talouden suuri ongelma on paikallaan polkeva tuottavuuskehitys. Pienen ja keskisuuren teollisuuden osuus koko teollisuudesta on suuri ja PKT-yritysten kasvukyky pieni. Tutkimus- ja kehitysmenot ovat kroonisesti yhden prosenttiyksikön tuntumassa. Palvelusektorin tuottavuutta kahlitsee liberalisoinnin jääminen puolitiehen.
Talouden tasapainotustoimilla on ollut merkitystä
Markkinoiden pakon edessä Italia on kyennyt julkisen talouden tasapainotustoimiin, joilla on todellista merkitystä. Toimien seurauksena riski Italian ajautumisesta maksukyvyttömyyteen on pienentynyt. Paperilla uusimmat toimenpiteet herättävät myös lupauksia vähittäisistä rakenteellisista uudistuksista. Kuten aiemminkin, leikkauslista on kuitenkin valitettavan epämääräinen: suurimpia säästöjä tavoitellaan alue- ja paikallishallinnon määrärahoista sekä veronkierron vastaisista toimista. Edellinen törmää paikallistason vastustukseen ja inertiaan, jälkimmäistä on todistetusti vaikea toteuttaa.
Italian taloustilanne on kahtiajakautunut: julkisen talouden välittömät näkymät ovat kohtuulliset – valtavasta velasta ja euroalueen kriisistä huolimatta. Pitkän aikavälin kasvu sen sijaan on todellinen ongelma. Maahan on kertynyt huomattavan paljon yksityisvarallisuutta, joka pitää enemmistön elintason kohtuullisena vielä jonkin aikaa. Kun tahtoa välttämättömiin rakenteellisiin uudistuksiin ei ole, vauraus syödään vähitellen. Yhteiskunnallinen ja poliittinen stagnaatio johtaa siihen, ettei Italiassa perifeeristen euromaiden tapaan olla pakon edessä, vaan vanha meno ja maan hidas taantuminen voi jatkua vielä vähän aikaa. Italian käteen voi euroalueella jäädä Musta Pekka.
Skenaariot
Italia on aidossa vaarassa joutua samanlaiseen, peruuttamattoman taantumisen kierteeseen kuin Argentiina. Maa on ilmeinen varoittava esimerkki siitä, kuinka Euroopan unionin ytimeen kuuluva, suuri teollisuusmaa rapautuu. Siksi Italiaa kannattaa seurata.
Erityistä huomiota on syytä kiinnittää nuorten, työmarkkinoille siirtyvien ikäluokkien suhteellisesti heikkenevään asemaan. Sodanjälkeisen historian pitkä taloussykli on Italiassakin ollut suotuisa varttuville ikäluokille: länsieurooppalaiseen tapaan maassa on vallinnut implisiittinen luottamus siihen, että taloudellinen tulevaisuus muuttuu ajan myötä vähitellen turvatummaksi. Nyt alle 35-vuotiaat löytävät itsensä ensi kertaa tilanteesta, jossa heillä ei ole objektiivisia perusteita uskoa saavuttavansa samanlaista hyvinvoinnin tasoa kuin omilla vanhemmillaan. Näköalattomuudella, jota rapautuva yliopistolaitos ja gerontokraattinen poliittinen järjestelmä vahvistavat, on potentiaalisesti merkittäviä, vaikkakin vaikeasti ennakoitavia yhteiskunnallisia vaikutuksia.