Italia vajoamassa syvemmälle taantumaan

Italia on taantumassa, joka jatkunee pitkälle ensi vuoteen. Teollisuustuotanto on supistunut hälyttävästi. Työttömyys jatkaa kasvua, kotimaisen kysynnän kasvu on täysin jäissä.

Tietyt myönteiset rakenteelliset tekijät, kuten PK-sektorin yksityisyrittäjyyden joustava ja vahva perinne ovat edelleen Italiassa voimissaan, mutta julkisen talouden surkea tila rajoittaa elvyttäviä investointeja. Hallituksen talouspoliittinen työjärjestys sisältää pakkoleikkauksia ja protektionistisia tunnusteluja.  

Syksyllä 2008 Italia on vajonnut taantumaan kolmannen kerran 35 vuoden aikana. Talouskasvu on ollut negatiivista sekä toisella (–0,3 prosenttia) että kolmannella vuosineljänneksellä (luku vahvistamatta). Kansainvälinen valuuttarahasto IMF ennustaa maan kasvulukeman olevan –0,1 prosenttia koko vuonna 2008 ja –0,6 prosenttia  vuonna 2009. Muiden euromaiden tapaan Italiassakin kasvuennusteita on reivattu koko ajan alaspäin. 

Erityisen hälyttäviä ovat tuoreimmat luvut teollisuustuotannon kehityksestä. Tammi-elokuussa Italian teollisuustuotanto kutistui peräti 14,7 prosenttia vuoden takaisesta (ISTAT). Kansainvälisen talouskriisin vaikutukset näkyvät Italian vientivetoisessa reaalitaloudessa viiveellä, joten odotettavissa on kovia aikoja. 

Työttömyys on kääntynyt uudelleen nousuun ja oli alkuvuonna 7,1 prosenttia. OECD:n mukaan Italian työllisyysaste on jo ennen talouskriisiä ollut EU:n kolmanneksi alhaisin (59 prosenttia). 

Italian työttömyysongelmaa leimaavat suuret alueelliset erot (Etelä-Italia) ja korkealla pysyttelevä nuorisotyöttömyys. Työttömyyden voidaan odottaa kasvavan selvästi vuoden 2009 aikana. 

Pankit välttynevät edelleen rahoitusmarkkinakriisiltä 

Rahoitusmarkkinakriisi vaikuttaa Italiaan välillisesti, mutta maan pankkisektori on säilynyt suhteellisen hyvin suojassa. Suuriin, piilotettuihin luottotappioihin ei uskota. Lisäksi luottokysyntä on säilynyt kohtuullisen hyvänä myös kriisin aikana. 

Italialaiset pankit ovat liiketoimintamalliltaan perinteisiä paikallispankkeja, eivät investointilaitoksia. Suurimmat pankit ovat fuusioiden tuloksena syntyneet UniCredit ja Intesa Sanpaolo. Vielä keväällä keskuspankki Banca d'Italia näki ongelmallisena sen, ettei Italiassa ole kehittynyttä investointipankkitoimintaa, jota tarvittaisiin PK-sektorin kasvuun. Tämä näkökulma on muuttunut kesän ja syksyn kuluessa.  

Suurin suora likviditeettiriski pankkisektorille aiheutuisi laajamittaisesta talletuspaosta, mistä ei kuitenkaan ole toistaiseksi ollut minkäänlaisia merkkejä. 

Inflaatio seuraa muun euroalueen kehitystä  

Italian inflaatio kiihtyi elokuuhun asti, jolloin se saavutti korkeimman lukeman (4,2 prosenttia) yli kymmeneen vuoteen (ISTAT). Talouskriisin aiheuttama kysynnän väheneminen on hidastanut inflaatiota syyskuusta lähtien. 

Kotimaisen kysynnän pysähtyminen jo loppuvuonna 2007 helpottaa inflaatiopaineita myös ensi vuonna. Toisaalta Italian palkkaratkaisuista odotetaan jonkin verran aiempia vuosia anteliaampia. 

Rakenteelliset sairaudet heikentävät kriisikestävyyttä

Italian talouden suurin rakenteellinen ongelma on julkisen talouden rahoitusvaje. Edellinen Prodin II hallitus onnistui muun muassa veronkierron vastaisen taistelun avulla lisäämään verotuloja yli 7 prosenttia ja painamaan budjettialijäämän 2 prosentin alapuolelle vuonna 2007. Italian julkinen velka on silti noin 104 prosenttia BKT:sta, ja sen odotetaan kääntyvän nyt uudelleen kasvuun. 

Julkisen talouden surkeutta lisää lainanhoitokustannusten kasvu. Jo tänä vuonna Italia maksaa lähes 80 miljardia euroa pelkkiä julkisen velan korkoja. 

Toisen rakenteellisen ongelman muodostaa pienten ja keskisuurten yritysten olematon tuottavuuden kasvu. Italian valtava PK-sektori on edelleen keskittynyt liikaa tietyille perinteisille aloille, ja varsinkin palveluissa tuottavuus ei ole kasvanut toivotulla tavalla.

Kolmas rakenteellinen ongelma liittyy infrastruktuurin jälkeenjääneisyyteen. Julkiset menot ovat "massiivisia", mutta ne eivät suuntaudu infrastruktuuri-investointeihin. Seurauksena on muun muassa ylikuormitettu tieverkko sekä kehittymätön joukkoliikenne ja logistiikka. Italia on myös yli 90-prosenttisesti riippuvainen tuontienergiasta. 

Julkisten menojen lisäksi kokonaisveroaste on yllättävän korkea, noin 43 prosenttia, mikä Italian tapauksessa on vaikea yhtälö. Työntekijän palkkaamisesta aiheutuvien kokonaiskustannusten ja työntekijän nettopalkan välinen erotus on kestämättömän suuri. Laajamittainen byrokratia vaikeuttaa yritystoimintaa ja hidastaa investointeja muun muassa kriittiseen energiainfrastruktuuriin. 

Italian talouden rakenteelliset ongelmat aiheuttavat sen, että maailmantalouden laskusuhdanteissa maan talous hidastuu aina terveempiä vertaismaita nopeammin. Julkisen taloudenpidon pitkän ajelehtimisen seurauksena Italian pelivara on vaarallisen pieni myös meneillään olevassa myllerryksessä. Tässä fiskaalisessa tilanteessa Italia ei kykene sellaisiin elvyttäviin investointeihin, joilla luotaisiin varautta ja hyvinvointia tulevassa noususuhdanteessa. 

Berlusconin hallituksen talouspolitiikka 

Hämmästyttävää kyllä, julkisen talouden tervehdyttäminen loistaa poissaolollaan hallituksen politiikkalinjauksista. Tuoreessa muistissa on pääministeri Berlusconin edellinen hallituskausi 2001–06, jolloin verorästejä soviteltiin "fiskaalisilla armahduksilla", joissa joukko suuria verovelvollisia suostui maksamaan pienen osan heille koituneista verorästeista. Tämä loi Italiaan lisäinsentiivin veronkierrolle. 

Hallituksen talouspolitiikka on pitkälti valtionvarainministeri Giulio Tremontinkäsialaa. Ohjelma keskittyy puolipakosta julkisen talouden leikkauksiin, joista etenkin opetussektorin leikkaukset ovat herättäneet toistaiseksi suurimman sisäpoliittisen vastustuksen hallitusta kohtaan. Edellisen hallituksen (varsin hyvin onnistunutta) veronkierron vastaista taistelua ei olla jatkamassa läheskään samanlaisella innolla. 

Tremonti on jo ennen tuoreinta ministerinimitystään herättänyt huomiota avoimen protektionistisilla ajatuksillaan, joita hän on kootusti esitellyt talvella 2008 ilmestyneessä kirjassaan La Paura e la Speranza ("Pelko ja Toivo"). Syksyllä 2008 on selviä viitteitä siitä, että protektionistista ohjelmaa ollaan toteuttamassa. Ensi vaiheessa tämä tarkoittaa jo päätettyjä rajoituksia esimerkiksi ulkomaisille valtiollisille sijoitusrahastoille (SVF).  

Italiassa on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana totuttu yhden prosentin tienoille asettuneeseen talouskasvuun. Lähiaikoina selviää, muuttaako sukellus pinnan alle tilannetta. Tietyt myönteiset rakenteelliset tekijät, kuten PK-sektorin yksityisyrittäjyyden joustava ja vahva perinne, ovat edelleen voimissaan. Toisaalta valtavat ongelmat, erityisesti harmaa talous, veronkierto ja julkisen talouden krooninen kriisi, korostuvat näköpiirissä olevina, kovina aikoina.