EU-maat suomalaisin silmin: Italia, homo europeuksen koti

Campanile on kirkontorni italiaksi. Campanilista puolestaan on italiankielinen nimi nurkkapatriootille. Sellaiselle, jolle kelpaavat vain asiat, jotka tulevat niin läheltä, että sinne voi kuulla oman kirkonkellon äänen. Usein kuullun luonnehdinnan mukaan tyypillinen italialainen on tällainen, campanilista.

Palermolaiset miehet viettämässä aikaa. Kuva: EU.

Italialaiset ovat myös erittäin sitoutuneet Euroopan unioniin. EU:n merkitystä ja asemaa sellaisenaan ei aseteta kyseenalaiseksi. Italia on yksi unionin perustajajäsenistä, perustamissopimus tottelee maan pääkaupungin nimeä ja monet sen tärkeistä kokouksista on pidetty Roomassa - missä myös säilytetään tärkeimmät asiakirjat. Caput mundi, maailman pääkaupunki, pitää pintansa hyvin Pariisin, Lontoon ja - mikäs sen nimi nyt siellä sateisella niityllä olikaan - aivan oikein, Brysselin rinnalla.

Eurooppalaisuus ja EU ovat italialaiselle itsestäänselvyyksiä. Samoin on itsestään selvää, että ennen muuta oman maakunnan viini, oliiviöljy, leipä, spagetti ja ihmiset ovat kelvollisia. Kuva on ristiriitainen. Ollaan vahvasti paikallisia ja kuitenkin samalla eurooppalaisia. Välistä puuttuu sen tyyppinen sitoutuminen kansallisvaltioon, joka meille suomalaisille on elinehto.

Integraation kärkeen

Italialaiset hakevat edelleen, 150 vuotta maan yhdistymisen jälkeen, omaa identiteettiään. Ulkopuolinen tarkkailija ei voi olla ällistymättä siitä keskustelusta, jota juhlavuonna 2011 maassa on käyty.

Yhtenäinen Italia, sellaisena kuin muu maailma sen ymmärtää, on italialaiselle itselleen kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Enkä tarkoita tällä pelkästään Lega Nordia, joka retoriikassaan mieluiten hylkäisi koko Italia -projektin ja panisi pystyyn oman Padaniansa Alppien ja Po-tasangon väliselle alueelle.

Italia pyrkii olemaan integraatiossa ensimmäisten joukossa. Maan politiikan pitkä linja on hallituksista riippumatta myönteinen sekä laajentumisessa että yhteisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Tässä se muistuttaa Ranskaa ja Saksaa. Lisäksi se on valmis tekemään kahdenvälisiä sopimuksia ohi EU:n itselleen kriittisissä kysymyksissä. Lähinnä energiaan liittyvät sopimukset Venäjän ja Libyan kanssa ovat sellaisia – näistä Gaddafin kanssa tehdyt ovat jo siirtyneet historiaan.

Ylipäätään vallankumoukset Pohjois-Afrikan maissa ovat Italian hallitukselle kova haaste. Tunisiaan ja Libyaan rakennettujen erityissuhteiden lisäksi on pääministeri Silvio Berlusconi ollut eurooppalainen suuri valtiomies myös Egyptissä.

EU-maista Italialla on Pohjois-Afrikassa suurimmat taloudelliset ja poliittiset intressit. Alue on merkittävä teollisten ja projektihankkeiden kohde, jossa Italian energiayhtiöillä on erityinen asema. Vastaavasti Italian suurimmasta pankista seitsemän prosenttia on libyalaisessa omistuksessa.

Mediassa esiintyneiden happamien kommenttien mukaan ranskalaisten Libya-innon takana on yritys vaihtaa Libyassa tähän saakka dominoinut italialainen ENI ranskalaiseen Totaliin. Laittomia maahanmuuttajia on tullut, ja kun Libyan tilanne rauhoittuu, tulee alueelta pakolaisia runsaasti lisää.

Luxemburgissa pari viikkoa sitten pidetyssä kokouksessa ei Maltan ja Kreikan lisäksi mikään muu unionimaa tukenut Italiaa sen yrityksessä jakaa vastuuta laittomien maahanmuuttajien vastaanottamisesta. Muu unioni piti tulijoiden määrää, perustellusti, niin pienenä Italian voimavaroihin nähden, että Italian tulee itse hoitaa asia. Tämä sai sisäministeri Roberto Maronin ihmettelemään, kannattaako Italian enää jatkaa EU:n jäsenenä. "Italia on jätetty yksin!”

Taitava neuvottelija

Etujaan taitavasti unionissa yleensä valvonut Italia ei tällä hetkellä näyttäisi venyvän tasolleen. Paitsi pakolaiskysymykseen, Italian oppositio on kiinnittänyt huomiota siihen, että Italia on viime vuosina muutenkin ollut EU:ssa ilman kavereita.

Ohi suun menivät niin parlamentin kuin Euroryhmän puheenjohtajuuskin. Seuraavaksi jännitetään EKP:n pääjohtajuutta Mario Draghille – kilpailijoiden listassa vilahtaa joku suomalainenkin. Elintarvikevirasto sentään tuli Parmaan, vaihtokaupassa Helsingin kemikaalivirastoon. Tiukimpien kriitikoiden mukaan jopa pikkuinen Espanjakin (vain 40 miljoonaa asukasta) saisi nykyään äänensä EU:ssa Italiaa (60 miljoonaa) paremmin kuuluviin.

Vaikka elämä juuri nyt ei ole helppoa ymmärtämättömien EU-kumppaneiden kanssa, ei Italia tietenkään ole minnekään lähdössä. Ministeri Maronin puheenvuoro jäi Italiassa vaille erityistä huomiota. Se mahtuu hyvin poliittisen retoriikan kehykseen.

Tosiasia on, että Italia on unionin sisällä vahva toimija, jolla on käytettävissään suuri joukko taitavia ja kokeneita osaajia sekä pääministerin ympäristössä että ulkoministeriössä. Valtiovarainministeriö ja keskuspankki haastavat osaamisessa kenet tahansa.

Italia onnistuu kerta toisensa jälkeen neuvottelemaan itselleen merkittäviä etuja, olipa sitten kyseessä vakaus- ja kasvusopimus, jossa maa ei ole täyttänyt Maastrichtin kriteerejä yhtenäkään vuonna vuoden 1997 jälkeen, rakenne- ja aluerahoituksessa se on pärjännyt erinomaisesti.

Genovan lähellä sijaitsevan Savonan kaupungin vanha satama-alue. Kuva: EU.

Elinvoimaiset alueet

Suomen ulkoministeriön tulevaisuuskatsaus näkee ulkosuhteet yhä tärkeämpänä osana Euroopan unionin yhteistyötä. Näin varmasti on, ja sekin on selvää, että Italialla on niissä nykyistä merkittävämpi rooli. Dramaattiset muutokset lähiympäristössä korostavat sen merkitystä koko unionille, Nato-kumppaneista puhumattakaan. Libya-operaatioiden käytössä on ainakin kuusi Italian alueella olevaa tukikohtaa.

Raja- ja maahanmuuttokysymykset ovat Italialle nyt ja pitkälle tulevaisuuteen keskeisiä. Pitkän ulkorajan Suomi voi näissä asioissa olla Italialle ymmärtäjä. Päiväkohtaisissa kysymyksissä molemminpuolista sympatiaa löytyy niin digitaalisen agendan kuin EU:n patenttikysymyksen, ja laajemmin kieliregiimien osalta. Rahoituskehyksissä olemme pitkälti samoilla linjoilla.

Niin ja vielä – kaikki sellainen, jossa luvataan tukea pienille ja keskisuurille yrityksille, saa lähtökohtaisesti Italian tuen, se kannattaa muistaa. Koodisana on SME.

Nurkkapatriootteja ja samalla kelpo eurooppalaisia. Kuulostaa ristiriitaiselta, mutta sitä se ei ole. Eikö tässä olla pikemminkin lähellä juuri sitä, mitä unioni tavoittelee, "homo europeusta"? Ideanahan on edistää integraatiota taloudellisesti ja kulttuurisesti elinvoimaisten alueiden kautta, jotka ovat mahdollisimman paljon suoraan vuorovaikutuksessa Brysselin kanssa – ja tämä kansallisvaltioiden kustannuksella. Prego, täällä ollaan valmiita!

Petri Tuomi-Nikula
Kirjoittaja toimii suurlähettiläänä Suomen Italian-suurlähetystössä

Kolumni on osa sarjaa, jossa Suomen EU-maissa työskentelevät suurlähettiläät tarkastelevat asemamaansa suhdetta EU:hun suomalaisesta näkökulmasta.

• Espanja, EU:n tosiuskova - Markku Keinänen(Linkki toiselle web-sivustolle.)
• Iso-Britannia,  vierastaa EU:ta, mutta pelaa muiden mukana - Pekka Huhtaniemi(Linkki toiselle web-sivustolle.)
• Irlanti, peiliin katsova Kelttitiikeri - Pertti Majanen(Linkki toiselle web-sivustolle.)
• Portugali, huhtikuuta odotellessa - Asko Numminen(Linkki toiselle web-sivustolle.)
• Latvia, löysi paikkansa Euroopassa - Maria Serenius(Linkki toiselle web-sivustolle.)
• Saksa, vastentahtoinen veturi - Harry Helenius(Linkki toiselle web-sivustolle.)
• Luxemburg, peruseurooppalainen - Marja Lehto(Linkki toiselle web-sivustolle.)
• Belgia, ollako vai eikö olla – Aapo Pölhö(Linkki toiselle web-sivustolle.)
• Ranska, EU-lippu Pariisissa, omat liput Bengasissa – Pilvi-Sisko Vierros(Linkki toiselle web-sivustolle.)
• Viro - Pohjois-Euroopan integroitunein maa? – Aleksi Härkönen(Linkki toiselle web-sivustolle.) 
• Alankomaat - aktiivinen EU:ssa, kansallisista lähtökohdista – Klaus Korhonen(Linkki toiselle web-sivustolle.)