EUE-kolumni: EU:n puolustusyhteistyö arkipäiväistyy
Puolustus on siitä harvinainen politiikanala, että yli valtio- ja puoluerajojen EU:lta vaaditaan nykyistä jämerämpiä toimia. Kun komissio 7. kesäkuuta 2017 esitteli ajatuspaperin Euroopan puolustuksen tulevaisuudesta, ei ollutkaan yllätys, että kaikki skenaariot veivät kohti syvempää yhteistyötä. Vauhdista ja reitistä on näkemyseroja, mutta suunta on selvä.
Euroopan puolustusyhteisön kariuduttua 1950-luvulla EU:n rooli puolustuksen alalla on ollut pieni. Vielä joulukuussa 2013 pidettiin pienenä ihmeenä, että EU-johtajat keskustelivat puolustuksesta. Nyt nämä kysymykset nousevat pöydälle muutaman kuukauden välein, mikä kertoo puolustuksen arkipäiväistymisestä. EU:n puolustuspuhe on silti usein vaikeaselkoista ja prosessikeskeistä – kun rakenteita ja toimintamalleja ei ole, ne on ensin luotava. Eteneminen vaikuttaa hitaalta verrattuna aloihin, joilla tehdään näyttäviä päätöksiä ja annetaan uutta lainsäädäntöä.
Meille puolustusta hoitaville virkamiehille arkipäiväistyminen tarkoittaa, että on opeteltava elämään kuin EU:ssa yleensä. Toistaiseksi meidän ei ole tarvinnut suuremmin välittää EU-budjetista, määräenemmistöistä tai lainsäädäntömenettelyistä, kun toiminta on haluttu pitää pääosin hallitustenvälisenä. Jonkunmoisena uuden ajan airuena voidaan pitää tulevaisuuspaperin kyljessä julkaistua tiedonantoa puolustusrahaston käynnistämisestä ja asetusesitystä EU:n puolustusteollisuuden kehittämisohjelmaksi. Näihin pureudutaan heinäkuussa alkavalla Viron puheenjohtajuuskaudella.
Aloitteellinen komissio
Puolustusta pidetään usein kansallisen suvereniteetin ytimenä. Jo koulussa opetetaan, että väkivallan monopoli on valtiolla. Puolustusyhteistyön syventämisessä törmätäänkin perustaviin kysymyksiin. Onko kaikkien jäsenmaiden vastattava itse kaikista puolustuskyvyistään? Mihin asti ulottuu solidaarisuus? Tuleeko yhteistyön aina säilyä vapaaehtoisena, vai voidaanko tehdä velvoittavia sitoumuksia? Ymmärretäänkö Brysselissä Suomen maanpuolustuksen erityispiirteet? Puolustus poikkeaa muista aloista myös siinä, että iso osa Euroopan maista järjestää puolustuksensa Naton puitteissa. On alati kysyttävä, mitkä asiat on järkevää tehdä juuri EU:ssa, mikä on Suomen etu ja mikä Euroopan.
Ei ole sattumaa, että tällä viikolla on keskusteltu komission aloitteista. EU:n puolustuksen arkipäiväistyessä komission rooli kasvaa, ja parlamentti seuraa perässä. Jotkut jäsenmaat ovat pitäneet kehitystä uhkana ja toiset mahdollisuutena; Suomi on kuulunut jälkimmäiseen leiriin. EU:n on tehtävä enemmän, jolloin on vain järkevää käyttää kaikkia työkaluja. Tulee voida keskustella myös rahasta, lainsäädännöstä ja puolustuksen yhteyksistä muihin aloihin kuten sisämarkkinoihin, tutkimukseen ja kehitykseen tai avaruuteen.
Puolustusyhteistyötä tarvitaan, koska mikään jäsenmaa ei pysty yksin vastaamaan turvallisuusympäristön muutoksiin tai tulevaisuuden vaatimuksiin. On selvää, että jäsenmaat suunnittelevat puolustustaan yhä kansallisista lähtökohdista ja Nato-jäsenet Natossa. Ajankohtaisessa eurooppalaisessa keskustelussa kuitenkin kysytään, missä kulkevat yhteistyön, liittoutumisen ja integraation väliset rajat. Puolustusta ei kehitetä tyhjiössä: talouskriisi, arabikevät, Ukrainan sota ja Brexit ovat kaikki antaneet EU-yhteistyölle oman värinsä. EU:ssa puolustus ymmärretään laajemmin kuin operatiivisena toimintana, ja yhteistyön läikkyminen muilta aloilta puolustuspuolelle on sekin väistämätöntä. Suomen linja on selvä: puolustusselonteon mukaan ”Suomi edistää määrätietoisesti Euroopan unionin puolustusyhteistyön ja puolustuspolitiikan kehittämistä”. Mitä arkipäiväisempää EU:n puolustusyhteistyöstä tulee, sitä parempi Suomelle.
Tuomas Koskenniemi
Kirjoittaja on yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisasiantuntija Suomen pysyvässä EU-edustustossa