EU:n nuoriso- ja koulutuspolitiikka – menestystarina, mutta työ jatkuu

Kuva: Euroopan parlamentti

”Suomessa 20–24 -vuotiaista nuorista on koulutuksen, harjoittelun ja työelämän ulkopuolella 18,3 % (poikia 21,1 %). Heistä syrjäytyneitä tai syrjäytymisvaarassa on arviolta noin 10 %.” Kuullessani tämän MEP-aamiaisella toukokuun lopussa muistan miettineeni luvun olevan todella suuri – joka kymmenes omasta ikäluokastani on vaarassa syrjäytyä. Samaa tuntui miettivän moni muukin samassa huoneessa. Erot peruskouluikäisten tyttöjen ja poikien osaamisessa, maaseutu- ja kaupunkikoulujen väliset erot ja maahanmuuttajanuorten pärjääminen puhututtivat niin paljon, että aikaa ei tahtonut jäädä Erasmus+ -ohjelman juhlavuoden käsittelyyn juuri lainkaan.

Myös Brysselissä tähän ongelmaan tunnutaan olevan herätty. Keskusteluja seuratessani ja asiakirjoja lukiessani sana ”inclusion” toistui niin nuorisopolitiikkaa, korkeakoulutusta kuin perusopetustakin koskevissa asiayhteyksissä. Lähes kaikkien maiden kohdalla koulutusta koskevat ongelmat tuntuvat olevan pitkälti samoja – sosio-ekonominen tausta määrittää yhä nuorten koulumenestystä, huono-osaiset nuoret eivät hakeudu korkeakoulutuksen pariin, maahanmuuttajataustaiset nuoret jäävät jälkeen kantaväestöstä. Nuorista, nuorisotyöttömyydestä ja syrjäytymisestä tunnutaan olevan huolissaan ja monilla tavoin tämä huoli on hyvä asia, sillä mitään ongelmaa ei voida ratkaista ennen kuin se on tunnistettu ja ymmärretty oikein. Seuraavaksi olisi kuitenkin löydettävä myös ratkaisukeinoja.

EU:n koulutus- ja nuorisopolitiikasta jäi jollain tapaa kaksijakoinen olo. Toisaalta se on politiikanala, joka on tuonut yhden EU:n suurimmista menestystarinoista ja yhdistänyt oman ikäluokkani nuoria ympäri Eurooppaa. Olen itsekin kävelevä esimerkki Erasmus-ohjelman onnistumisista, enkä tiedä olisinko osannut hakeutua tähän tehtävään ilman vaihdon antamaa kokemusta siitä, että selviän yksin ulkomailla ja sen vahvistamaa kipinää lähteä maailmalle. Mutta toisaalta koulutus- ja nuorisopolitiikka on myös ala, jossa jäsenmaat herkästi käpertyvät itseensä, sillä jokaisen maan koulutusjärjestelmät eroavat niin paljon toisistaan ja ne nähdään kuuluvan jäsenmaiden oman toimivallan piiriin.

Noora Pirneskoski toimi EUE:n korkeakouluharjoittelijana keväällä 2017.

Ongelmat, jotka koulutus- ja nuorisopolitiikka joutuu tänä päivänä kohtaamaan, ovat kuitenkin lähes kaikissa jäsenmaissa samoja. Tämä ei tietenkään tarkoita, että EU:n tulisi suoraan puuttua kansallisiin koulutusjärjestelmiin, mutta se on kuitenkin vahva perusta yhteistyön tarpeelle. Erasmus -ohjelma on osoittanut, että halutessaan jäsenvaltiot kykenevät myös koulutuspolitiikan saralla tekemään vahvaa yhteistyötä. Koulutus ja nuorisotyö ovat niitä keinoja, joilla pystytään vastaamaan moniin tällä hetkellä pinnalla oleviin suuriin kysymyksiin, kuten työn luonteen muutokseen ja automatisatioon, radikalisoitumiseen ja rasismiin. Nämä ilmiöt koskettavat erityisesti tuota syrjäytymisvaarassa olevaa kymmenystä, joka ei tule yhteiskunnassa kuulluksi ja jolla ei ole keinoja, mahdollisuuksia tai osaamista osallistua itseään koskeviin päätöksiin. Inkluusio ei saisi olla vain korulause, jota toistetaan asiakirjasta toiseen, vaan EU:n pitäisi todella pyrkiä tukemaan heikompiosaisten nuorten mahdollisuuksia osallistua sen tarjoamiin ohjelmiin sekä kehittää kansallisia järjestelmiä. Nämä ovat kysymyksiä, joihin esimerkiksi solidaarisuusjoukkojen lainsäädäntöehdotusta ja Erasmus+:n tulevaisuutta käsiteltäessä on mielestäni pystyttävä vastaamaan.

Meille hyvin pärjääville ja hyväosaisille nuorille EU on jo antanut paljon. Toivoisin, että seuraavaksi se kykenisi luomaan mahdollisuuksia edes osalle siitä joukosta, joka kokevat etteivät tulevaisuus ja yhteiskunta niitä tarjoa.

Noora Pirneskoski
Kirjoittaja työskenteli vuonna 2017 korkeakouluharjoittelevana Suomen Pysyvän EU-edustuston Coreper I-tiimissä.