Komission koolla on väliä
Lissabonin sopimus ja sen tuomat uudistukset EU:n tehokkuuden, demokraattisuuden ja vaikutusvallan lisäämiseksi tyssäsivät Irlannin kansanäänestyksessä kesäkuussa 2008. Muissa jäsenmaissa sopimus on joko ratifioitu tai tarvittava poliittinen tuki sen ratifioimiseksi on saavutettu.
Tullakseen voimaan sopimus on ratifioitava jokaisessa jäsenmaassa. Siksi Irlannin kansanäänestyksessä osoitettuihin huolenaiheisiin on vastattava. Nämä identifioitiin viime syksyn aikana. Irlantilaiset halusivat jatkossakin turvata kevyen yritysverotuksensa, puolueettomuuspolitiikkansa ja perustuslailliset määräykset tiettyihin sosiaalis-eettiisiin kysymyksiin.
Joulukuussa sovittiin Irlannin saavan oikeudelliset takeet huolenaiheisiinsa. Vastineeksi Irlanti lupasi pyrkiä sopimuksen ratifiointiin tulevana syksynä. Poliittinen yhteisymmärrys saavutettiin joulukuussa, kesäkuussa on kyse lakitekniikasta.
Irlannin takeiden lisäksi joulukuussa sovittiin Lissabonia tulkittavan niin, että jatkossakin komission jäseniä olisi 1 kustakin jäsenmaasta. Nimenomaan Lissabonin sopimuksen mukaan tämä on mahdollista. Sen mukaan komission koko on 2/3 jäsenmaiden lukumäärästä, jollei "Eurooppa-neuvosto yksimielisesti päätä muuttaa tätä lukumäärää". Ilman Lissabonia komission koko olisi joka tapauksessa jäsenmaiden määrää pienempi.
***
Komission koko on mielenkiintoinen aihe palautuessaan akateemiseen kysymykseen hallintojen legitimiteetistä, siis hyväksyttävyydestä. Yleisimmän käsityksen mukaan komission legitimiteetin kannalta on olennaista, että sen jäseniä on jokaisesta jäsenmaasta. Tätä kantaa edustaa mm. institutionaalisista suhteista vastaava komissaari Margot Wallström.
Hallinnon hyväksyttävyys riippuu kuitenkin myös sen toimintakyvystä. Legitimiteetti kärsii, mikäli tulosta ei synny. Näin ollen päätöksentekokykyäkin - legitimiteetin nimissä - on varjeltava. Juuri siksi komission kokoa on aiemmin haluttu pienentää.
Pienempi kokokaan ei tosin auta, jos kaikki eivät ole järjestelmään sitoutuneita. Irlannin huolenaiheista keskusteltaessa viime syksynä irlantilaisparlamentaarikoilta kysyttiin, että miksi he eivät ole valmiita luopumaan vuorollaan komissaarista, kun isotkin ovat. Vastaus: juuri siksi! Ilman ranskalaisten läsnäoloa komissio menettäisi merkitystään ja nimenomaan sitä pieni jäsenmaa ei perinteisesti halua.
Aika ajoin keskustelussa palataan ajatukseen eräänlaisista apukomissaareista. Näin siksi, että ei haluta enää keinotekoisia keveitä salkkuja monikielisyyskomissaarin malliin. Tämän mallin sukulaisena pohditaan myös komissaarien keskinäistä järjestäytymistä aihealueittain ryhmiin. Pyrkimys on, että kaikilla on painoarvoa salkusta riippumatta.
Lopputulos voi olla juuri päinvastainen. Toiset asiat vaan ovat toisia painavampia. Riskinä on, että isot nappaavat aina painavimmat salkut muiden jäädessä nuolemaan näppejään. Näin ollen juuri kooltaan rajattu komission kollegio takaisi parhaiten tasapuolisuuden. Kukin kun pääsee vuorollaan kantamaan yhtä rajallisesta määrästä jokseenkin painavia salkkuja.
Toisaalta mikä on painavaa, mikä ei. Vahvan komissaarin salkku on painoarvoaan suurempi, heikko saa painavankin keskinkertaiseksi. 27 jäsenen kollegiossa vaikutusvalta rakentuu osaltaan myös henkilökohtaisista ominaisuuksista.
***
Legitimiteetti rakentuu eri aikoina eri asioista. EU ei ole valmis projekti. Matka on kohti yhä syvenevää integraatiota jossain kansainvälisen järjestön ja liittovaltion välimaastossa. Liikkeessä tutut kasvot tuovat turvallisuutta. Irlantilaisille nuo EU-kasvot ovat irlantilainen komissaari. Meillä roolia kantaa laajentumiskomissaari Olli Rehn.
Aika ei ole valmis pienennetylle kokoonpanolle. Tarvitseeko sen koskaan ollakaan? Pienellä Suomellakin on 20 ministeriä ja 11 ministereitä usein tuuraavaa valtiosihteeriä. Brittiministereitä en jaksa edes laskea. Komissaareja on sentään vain 27.
Niinpä komissaari per jäsenmaa -periaatteesta sovittiin Lissabonin tulkinnaksi joulukuussa, eikä siihen tarvitse kesäkuussa palata. Suomi saattoi tuolloin myhäillä tyytyväisenä tämän vastattua myös sen alkuperäistä kantaa.
Henrik Ruso
Institutionaaliset kysymykset, rekrytointiasiat