EU:n itäinen kumppanuus – jännitys tiivistyy Vilnan huippukokouksen lähestyessä
Euroopan unioni on lähihistorian mittavin ja menestyksekkäin yhdentymishanke, jonka vetovoimasta kertoo se, että nyt jo 28 jäsenmaata käsittävän unionin ovella on yhä jonoa. Kaikki integraatiosta kiinnostuneet maat eivät kuitenkaan vielä läheskään täytä hakuehtoja. EU:n itäinen kumppanuus -ohjelma pyrkii osaltaan vastaamaan tähän paineeseen, ja Vilnan huippukokous marraskuussa on näytön paikka.
Euroopan integraatio on taannut maanosaamme poikkeuksellisen pitkän rauhan, vakauden ja taloudellisen hyvinvoinnin kauden. EU-lähentymisen on useaan otteeseen todettu toimivan porkkanana, joka kannustaa suljetusta ja epädemokraattisesta järjestelmästä toipuvia maita toteuttamaan erittäin mittavia ja vaikeita mutta sitäkin välttämättömämpiä uudistuksia. Ensimmäisen kerran menetelmä osoitti toimivuutensa 1980-luvun alussa Kreikan, Espanjan ja Portugalin liittyessä silloiseen Euroopan yhteisöön. 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä oli vuorossa suuri joukko Itä-Euroopan entisiä kommunistimaita.
Itäinen kumppanuus ei ole oikotie EU-jäsenyyteen mutta tuo molemminpuolista etua
Kroatian liityttyä unioniin viime kesänä virallisessa jäsenyysputkessa on tällä hetkellä viisi maata. Lisäksi EU-lähentymisestä on kiinnostunut joukko maita, joilla on vielä paljon matkaa hakuehtojen täyttymiseen. Koska EU:n intresseissä on ulottaa demokratian, hyvinvoinnin ja vakauden vyöhyke mahdollisimman nopeasti myös itäiselle lähialueellemme, EU lanseerasi vuonna 2009 itäisen kumppanuus -ohjelman, jonka tarkoituksena on tuoda kuusi entisen Neuvostoliiton maata eli Ukraina, Moldova, Valko-Venäjä, Armenia, Azerbaidžan ja Georgia taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti lähemmäs unionia sekä samalla rohkaista niiden sisäisiä uudistusprosesseja antamatta niille kuitenkaan varsinaista jäsenyysperspektiiviä.
Kumppanimaista kolme eli Moldova, Ukraina ja Georgia ovat itse asettaneet EU-lähentymisensä lopulliseksi tavoitteeksi unionin täysjäsenyyden, kun taas kolme muuta tavoittelevat lähentymistä matalammalla profiililla. Ensin mainitut ovat myös edenneet neljän vuoden aikana pisimmälle lähentymisprosessissa, joka kulkee kahdella raiteella: monenvälisellä, jonka puitteissa käytäviin temaattisiin keskusteluihin kaikki kuusi maata osallistuvat, sekä kahdenvälisellä, jolla kukin kumppanimaa etenee yksilöllisesti omissa sopimusneuvotteluissaan.
Kahdenvälisen lähentymisen keskiössä ovat uudentyyppiset assosiaatiosopimukset, jotka EU on jo saanut lähes valmiiksi Ukrainan, Moldovan ja Georgian kanssa. Assosiaatiosopimusten ydin on laaja ja kattava vapaakauppa-alue (DCFTA), joka tulee avaamaan EU:n ja kumppanimaiden markkinoita keskinäiselle kaupankäynnille ja lisäämään siten talouskasvua. Assosiaatiosopimuksilla on kuitenkin myös suurta poliittista merkitystä, sillä niiden myötä yhteistyö tulee tiivistymään myös mm. oikeus- ja sisäasioiden sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikan alalla. Assosiaatiosopimusten ohella EU käy viisumihelpotus- tai viisumivapausneuvotteluja kaikkien kumppanimaiden kanssa Valko-Venäjää lukuun ottamatta. Viisumivapauden toteutuminen EU:n suuntaan olisi kumppanimaiden kansalaisten näkökulmasta maiden EU-lähentymispolitiikan merkittävin konkreettinen tulos.
Kumppanit EU:n ja Venäjän ristipaineessa
Itäisen kumppanuuden tavoitteena on vakauden, demokratian ja hyvinvoinnin edistäminen EU:n koko itäisellä lähialueella. Vaikka varsinaisessa yhteistyössä on mukana vain kuusi maata, EU:n näkökulmasta niiden EU-lähentyminen ja etenkin kaupallis-taloudellisten suhteiden vahvistuminen on eduksi laajemmallekin alueelle, mukaan lukien Venäjälle.
Venäjä pitää entisen Neuvostoliiton maita kuitenkin perinteisesti omaan vaikutuspiirinsä kuuluvina ja suhtautuu erittäin epäluuloisesti hankkeisiin, jotka ovat omiaan lisäämään muiden toimijoiden vaikutusvaltaa sen kustannuksella. Moskova on EU:n vakuutteluista huolimatta osoittanut kokevansa itäisen kumppanuuden olevan suunnattu sitä vastaan ja on ryhtynyt erilaisiin toimenpiteisiin, joiden tavoitteena on ollut saada kumppanimaat luopumaan EU-lähentymisestään. Venäjän taktiikkana on perinteinen keppi ja porkkana, jossa virikkeinä käytetään mm. kaasun hintaa sekä erilaisia vientirajoituksia, jotka ovat hyvin haitallisia pitkälti Venäjän markkinoista riippuvaisille maille.
Nämä erityisesti Armeniaan, Moldovaan ja Ukrainaan kohdistuvat toimet, joilla Venäjä pyrkii osoittamaan maiden joutuvan tekemään vaikean valinnan EU:n ja Venäjän välillä, ovat korostuneet viime kesästä lähtien. Armenia ilmoittikin syyskuussa yllättäen tulevansa liittymään Venäjän johtamaan tulliliittoon, mikä käytännössä sulkee pois mahdollisuuden solmia jo valmiiksi neuvoteltu assosiaatio- ja vapaakauppasopimus EU:n kanssa. Ukrainan ja Moldovan päättäväisyyttä edetä EU-lähentymisessä Venäjän toimet näyttävät toistaiseksi vain lisänneen, mutta jos painostus jatkuu, jää nähtäväksi, pystyvätkö maat vastustamaan sitä pidemmällä aikavälillä. EU pyrkii toki tukemaan kumppanimaita, mutta sen keinot ovat vähissä, eikä unioni ole valmis ryhtymään geopoliittiseen nollasummapeliin, jollaisena Venäjä tilanteen näkee. Vastakkainasettelun sijaan EU pitää joustavan yhteistyön ovea auki sekä Venäjälle että niille kumppanimaille, jotka eivät syystä tai toisesta voi tai halua edetä EU-lähentymisessään yhtä pitkälle kuin toiset.
Mistä Vilnan huippukokouksen menestyksen mittari?
Itäisen kumppanuuden saavutuksia tarkastellaan ja tulevaisuutta linjataan noin kahden vuoden välein järjestettävissä huippukokouksissa, joista seuraava pidetään Vilnassa 28.–29. marraskuuta. Vilnan huippukokoukseen on ladattu suuria odotuksia sekä EU:n että kumppanimaiden taholta. Kokouksen näyttävin tulos voisi olla assosiaatiosopimuksen allekirjoittaminen Ukrainan kanssa, jota pidetään käännekohtana EU:n ja Ukrainan välisissä suhteissa. Sopimusneuvottelut Ukrainan kanssa on saatu päätökseen jo kaksi vuotta sitten ja teknisesti allekirjoittamiselle ei olisi estettä, mutta sitä on lykätty poliittisista syistä, koska Ukrainan sisäistä kehitystä on pidetty demokratian ja oikeusvaltion toiminnan osalta epätyydyttävänä.
EU:n ulkoministerit asettivat joulukuussa 2012 Ukrainalle joukon kriteereitä, jotka maan on täytettävä ennen kuin unioni on valmis allekirjoittamaan sopimuksen. Viime kesästä lähtien Ukraina on osoittanut aiempaa nopeampaa edistymistä EU:n edellyttämässä vaalilainsäädännön ja oikeuslaitoksen uudistamisessa. Kantona kaskessa on kuitenkin edelleen entisen pääministerin Julija Tymošenkon vuonna 2011 saama seitsemän vuoden vankeustuomio, jota pidetään näkyvimpänä osoituksena valikoivasta oikeudenkäytöstä Ukrainassa. Mikäli Tymošenkon vapauttamiseksi ei löydetä ratkaisua ennen Vilnaa, assosiaatiosopimuksen allekirjoittaminen kokouksessa on epätodennäköistä.
Vaikka Vilnan huippukokouksella on muitakin tärkeitä tavoitteita, kuten Georgian ja Moldovan assosiaatiosopimusneuvottelujen loppuunsaattaminen sekä edistyminen viisumivapausneuvotteluissa, kokouksen menestyksen mittariksi on asetettu ennen kaikkea juuri Ukrainan assosiaatiosopimuksen allekirjoittaminen. Toiveet tämän symbolisesti erittäin merkittävän eleen toteutumisen suhteen ovat yhä korkealla, mutta asia ei ole vielä kirkossa kuulutettu. EU:lla ei ole varaa luopua periaatteistaan, vaikka huippukokouksen "epäonnistuminen" tässä suhteessa voisi antaa euroskeptikoille lisää vettä myllyyn. Pitkällä aikavälillä Vilnan huippukokousta voidaan kuitenkin pitää menestyksenä vain, jos se johtaa pysyviin, vakautta, hyvinvointia ja demokratiaa luoviin muutoksiin Euroopan itäisellä lähialueella. Tässä EU ei saa epäonnistua.
Marco Pribilla
Kirjoittaja työskentelee ulkoasiainsihteerinä EU-edustustossa Itä-Eurooppaan ja Keski-Aasian liityvien kysymysten parissa.