Suurlähettiläs Vesa Vasara: Ukraina päättää rauhastaan itse
13. maaliskuuta tulee kuluneeksi 85 vuotta talvisodan rauhansopimuksen allekirjoittamisesta. Suomen Viron-suurlähettiläs Vesa Vasara kirjoittaa päivän tärkeydestä ja Ukrainan nykytilanteesta. Kirjoitus on julkaistu viroksi Postimees-lehdessä.
Kävin ensimmäisen ulkopoliittisen keskusteluni alle kouluikäisenä isäni sedän Taavetin kanssa. Setä teroitti kirveellä seivästä puuliiterissä. Vanhat sukulaiset puhuivat aina sodasta ja luovutetusta Karjalasta. Lapsen korva tietysti kuulee kaiken, tarinat jäivät mieleen. Setäkin oli ollut talvisodassa hevosmiehenä, hän oli jo tuolloin liian vanha etulinjaan. Hän muisteli, miten venäläiset tärväsivät häneltä hyvän hevosen, nekin kun vietiin sotaan. Henkiin jääneitä säikkyjä hevosiaan sai sodan jälkeen hakea Lappeenrannasta takaisin. Kysyin sedältä, että mitä varten me sitten annoimme venäläisille sen Karjalan? Aina kärttyinen setä löi kirveen pölliin ja tiuskaisi pikkupojalle: ”Muuto ois ryssä vient’ koko Suomen”. Asia meni perille loppuelämäksi yhdellä kirveeniskulla.
Moskovan rauha lopetti talvisodan kahdeksankymmentäviisi vuotta sitten 13. maaliskuuta 1940. Sodan, jota Suomi ei aloittanut. Sodan, jonka teki mahdolliseksi Stalinin ja Hitlerin ruma kauppa, jossa jälkimmäinen myi edellisen vuoden elokuussa Stalinille jotakin, mitä ei omistanut. Virolaiset tuntevat asian hyvin omasta historiastaan ja varmaan tietävät Suomenkin tarinan – tuhannet kaatuneet, sadat tuhannet evakuoidut karjalaiset ja pakkorauhan alueluovutukset. Suomi taisteli yksin ja sai liian vähän apua lännestä. Itsenäisyys säilyi nipin napin, osin sen tähden, että Neuvostoliitto pelkäsi joutuvansa ehkä sittenkin sotaan Ison-Britannian ja Ranskan kanssa. Hitlerhän nujersi vasta huhtikuussa 1940 Ranskan eikä koskaan Isoa-Britanniaa.
Suomalaiset eivät juhli sodan alkua 30. marraskuuta 1939, mutta perheet muistavat vainajiaan rauhan päivänä. Kaatuneitten Omaisten Liitto tapasi ainakin ennen järjestää jumalanpalveluksia, joissa surtiin kaatuneita ja kiitettiin itsenäisyydestä. Saatoin isänsä pikkutyttönä menettäneen äitini Helsingin tuomiokirkkoon rauhan solmimisen päivänä vuonna 1980. Presidentti Kekkonenkin tuli, siitä se kai jäi mieleen. Pitkän kautensa aikana Kekkonen koetti opettaa kansakunnalle rauhanomaista rinnakkaiseloa vaarallisen naapurin kanssa ja sietämään ulkopoliittisen suvereniteetin rajoituksia. Jotkut oppivat, mutta ei siihen ystävyyteen monikaan oikeasti luottanut. Muistettiin hyvin, mihin naapuri kykeni.
Nyt Ukrainaan yritetään rauhaa. Ukrainakin on taistellut yksin. Se on sentään saanut tukea lännestä, aseitakin. Ei niin paljon, että olisi voittanut, muttei niin vähänkään, että olisi hävinnyt. Suomi, Viro ja muut Venäjän naapurit ovat toki tehneet paljon ja tukea jatketaan. Kolme vuotta sotaa käynyttä Ukrainaa neuvotaan ja nyt Atlantin takaa jo käsketäänkin. Puhutaan tulitauosta, turvatakeista ja alueluovutuksista. Suomikin sai talvella 1939–40 neuvoja ja kannustusta: kestäkää vielä vähän aikaa, niin Narvikin kautta tuodaan 50 000 brittiä ja ranskalaista apuun. Pyyteettömän avun ohella olisi saatu Norjan satamia ja Pohjois-Ruotsin rautamalmi Hitlerin Saksan käsistä länsiliittoutuneiden haltuun. Suomelle vielä kuuluneen Petsamon nikkeli nousi tärkeäksi välirauhan aikaan, mutta se on jo toinen luku. Maametalleista ei kai kukaan ollut kuullutkaan.
Suomen hallitus ja varsinkin sotamarsalkka Mannerheim tiesivät, ettei apua tulisi ajoissa ja miehitys olisi edessä, jos rauhaan ei taivuttaisi. Koska rintama ei ollut pettänyt, Moskovan katkera rauha tuli monille kotirintamalla yllätyksenä. Jatkosodassa haettiin sitten hyvitystä, tunnetuin seurauksin.
Toistaako historia nyt Ukrainassa itseään? Ei tietenkään. Historia ei ole kopiokone emmekä me ole robotteja, vaikka historiassa onkin pitkiä linjoja, kuten Venäjän vuosisatainen imperialistinen ja yksinvaltainen perinne, josta sen naapurit saavat kärsiä. Venäjän tilinteko menneisyyden kanssa on tekemättä. Usein sanotaan, että ne, jotka eivät tunne historiaansa, toistavat tekemiään virheitä. Saksa oppi ja demokratisoitui, Venäjä ei.
Ukrainan ei silti välttämättä käy kuten Suomen. Kaikesta painostuksesta huolimatta Ukraina päättää viime kädessä ihan itse, mitä se tekee. Niinhän Suomikin teki. Ukrainaa tuetaan edelleen, se ei ole niin yksin kuin Suomi keväällä 1940. Kun Suomi kävi eloonjäämistaisteluaan, läntinen Eurooppa kävi jo omaa suursotaansa eikä syrjäisten pienten Euroopan maiden avuksi ollut paljon mahdollisuuksiaankaan tulla, vaikka haluja olisi ollutkin. Nyt on Euroopan mahdollisuus ja velvollisuus oppia menneisyydestään. Paha ei pysähdy, ellei sitä pysäytetä. USA halusi keväällä 1940 pysyä kaukana Euroopan sodista. Miten se tarina päättyi?
Marsalkka Mannerheim antoi sotilailleen viimeisen päiväkäskynsä rauhan tultua 14. maaliskuuta 1940. Se päättyy sanoihin: ”Meillä on ylpeä tietoisuus siitä, että meillä on historiallinen tehtävä, jonka me edelleen täytämme: länsimaisen sivistyksen suojaaminen, joka vuosisatoja on ollut meidän perintömme, mutta me tiedämme myös, että olemme viimeistä penniä myöten maksaneet velan, mikä meillä siitä länteen on ollut.”
Ukrainakaan ei ole lännelle mitään velkaa. Slava Ukraini!
Vesa Vasara
Suomen suurlähettiläs Virossa