Erkki Tuomiojan puheenvuoro Jaan Tõnisson ja Viron itsenäisyys-kirjan vironkielisen laitoksen julkistamistilaisuudessa 21.2. 2011
On erittäin suuri ilo ja kunnia saada tämä työni Jaan Tõnissonista ja Viron itsenäisyydestä tänään julki myös vironkielisenä laitoksena. Haluan kiittää kustantajaani Varrakia ja kirjan kääntäjiä Kadri Jaanitsaa ja Katrin Kurmistea. Erikseen haluan myös kiittää Virossa avustajani toiminutta ja täällä arkistoissa uurastanutta Helena Eenmaata sekä pitkäaikaista vironkielen opettajaani Kai Yallopia, joita ilman kirja ei olisi syntynyt.
Vaikka kirja on kirjoitettu suomeksi ja suomalaista lukijakuntaa silmällä pitäen, olen alusta alkaen olettanut, että se tulisi saamaan enemmän huomiota Virossa kuin Suomessa. Näin jo siitäkin syystä, että kyse on Viron ehkä merkittävimmin, mutta Suomessa melko tuntemattoman valtiomiehen ensimmäisestä varsinaisesta elämäkertatutkimuksesta, erotuksena monista jo myös hänen elinaikanaan julkaistuista juhlakirjoista.
Olen kuitenkin ollut myönteisesti yllättynyt siitä, miten runsaasti kirja on myös Suomessa herättänyt kiinnostusta ja osaltaan lisännyt Viron veljeskansan vaiheiden ymmärrystä Suomessa.
Kiinnostukseni Jaan Tõnissoniin heräsi tehdessäni elämäkertaa Hella Wuolijoesta, jolloin siinä nousi vahvasti esiin näitä kahta monessa suhteessa hyvin erilaista ihmistä yhdistänyt elinikäinen ystävyys, jonka alun Hella Wuolijoki on muistelmissaan kuvannut kun hän silloin 15-vuotiaana koulutyttönä marssi Postimeehen toimitukseen Tartossa pyytäkseen häntä 18-vuotta vanhemman ja jo silloin Viron kansallisen liikkeen tunnustetun johtajan Tõnissonin tuke virolaisten koululaisten vaatimukselle saada koulussa myös vironkielistä opetusta.
Tapaamisesta alkanut ystävyys, joka ei aikalaisten käsitysten mukaan ollut myöskään vailla eroottista latausta, säilyi senkin jälkeen kun tämä mahdollinen lataus laimeni, kestäen heidän maailmankatsomustensa erkaantumisen ja senkin, että Hella Wuolijoki ensimmäisessä näytelmässään toi näyttämölle selvästi Tõnissonin esikuvan mukaan muokatun hahmon hyvin kriittisesti sävytettynä. Heidän ystävyytensä koski myös heidän perheitään ja heidän yhteistyönsä kattoi myös politiikan ja heitä yhdistäneen pyrkimyksen Viron itsenäisyyden turvaamiseksi ja Saksan uhan torjumiseksi, ja siihen liittyi myös se miten Wuolijoki sekä poliittisten yhteyksiensä kautta että menestyneenä liikenaisena saattoi auttaa ja tukea Tõnissonin työtä Viron itsenäistymisen kriittisinä vuosina.
Virolaisten lukijoiden kannalta Wuolijoki on turhankin paljon esillä. Tämä selittyy sillä, että olen suomalaislukijoille halunnut koko ajan pitää esillä Viron ja Suomen yhteyksiä ja rinnakkaista historiaa. Tosiasia nimittäin on, että Hella Wuolijoki oli Tõnissonin läheisin ja merkittävin henkilöön liittyvä side Suomeen. Itse asiassa Tõnisson suhde Suomeen ja suomalaisiin, vaikka ei millään tavoin vihamielinen tai epäilevä, ei kuitenkaan ollut koskaan erityisen läheinen. Vain runoilija Eino Leinon vierailu Virossa keväällä 1921 sai hänet hetkeksi herkistymään suorastaan lyyrisesti ylistämään Viron ja Suomen kieli- ja kulttuurisuhteiden kehittämistä.
Tõnissonin kansainvälisen orientoitumisen toivesuunnat olivat suurvalloista Englantiin ja naapureista Ruotsiin. Viron onnettomuus oli, että molemmat suhtautuivat Viron lähestymistoiveisiin ystävällisistä sanoista huolimatta kylmän reaalipoliittisesti. Saksan ja Neuvostoliiton välissä Viro joutui itse hakemaan tiensä hyvin ahtaissa puitteissa. Tõnisson kuului niihin, joilla ei ollut minkäänlaisia harhakäsityksiä tai toiveajattelua Saksan hyväntahtoisuuden ja aikeiden suhteen. On vaikea uskoa että hänellä olisi ollut niitä Neuvostoliitonkaan suhteen, mutta hän näki eurooppalaisen suursodan uhan konkretisoituessa 30-luvun lopulla välttämättömäksi etsiä sellaista yhteisymmärrystä Neuvostoliiton kanssa, joka Viron itsenäisyyden turvaten olisi ottanut huomioon Neuvostoliiton turvallisuusintressit.
Tänään tiedämme ettei tuo ollut mahdollista, ja ettei myöskään Tõnisson saanut armoa neuvostomiehittäjien silmissä. Täysin sataprosenttista varmuutta siitä milloin ja missä Tõnisson kohtasi kuolemansa ei vieläkään ole, mutta itse en tämän työn aikana saatujen tietojen perusteella voi päätyö muuhun kuin että hänen teloitettiin kesä-heinäkuun vaihteessa saksalaisten lähestyessä Tallinnaa.
Historiankirjoitus on usein aatteellisten ja/tai kansallisten intohimojen kohde ja ilmentymä. Sen vuoksi rajan takaa tuleva historiantutkija kohtaa helposti epäluuloja näistä aattellisista, kansallisista tai joskus vain protektionistisista syistä. Minulla ei kuitenkaan ole ollut tarvetta lähteä sen enempää purkamaan vanhoja myyttejä kuin rakentamaan uusiakaan. Maailma jossa keskinäinen riippuvuus hyvässä ja pahassa on olotila josta yksikään maa tai kansa ei voi sen koosta tai resursseista riippumatta irtaantua, tarvitsee myös enemmän rajat ylittävää ja yhteistyötä yhteisen historiamme ymmärryksen lisäämiseksi. Tätä tieoa ja ymmärrystä olen työlläni halunnut edistää molemmin puolin Suomenlahtea.