Historia
Suomen edustuston historia Berliinissä
Suomen suurlähetystö palasi vuonna 1999 Bonnista Berliiniin vanhoille sijoilleen Tiergarteniin. Nykyinen osoite Rauchstraße 1:ssä on kuitenkin vain pieni pätkä Suomen edustuston historiaa Saksan pääkaupungissa. Berliinissä Suomea on edustanut historian käänteiden heitteleminä kahdessatoista eri osoitteessa suurlähetystö, kaupallinen edustusto tai pääkonsulinvirasto.
Ennen varsinaista edustustoa Berliinissä toimi ensimmäisen maailmansodan vuosina kaksi toimistoa, jotka auttoivat pulaan joutuneita suomalaisia, tekivät Suomea tunnetuksi Saksassa ja työskentelivät suomalaisten itsenäisyysmiesten, aktivistien, apuna Suomen itsenäistymisen puolesta. Ensimmäinen toimistoista oli ns. Wetterhoffin toimisto, Finnländische Kanzlei, joka sijaitsi osoitteessa Landgrafenstraße 20. Toinen oli Das Finnländische Büro Nürnbergerstraße 14/15:ssä.
Toimistot korvasi itsenäisen Suomen ensimmäinen varsinainen lähetystö. Saksan itsenäiseksi tunnustaman Suomen ensimmäinen lähettiläs Edvard Hjelt aloitti työnsä yksinkertaisesti ja vaatimattomasti hotelli Fürstenhofissa Potzdamer Platzilla. Helmikuussa 1918 Lützowplatzin läheltä Wichmannstraße 28:sta vuokrattiin viiden hengen kalustettu huoneisto, jonka ulko-oveen kiinnitettiin kyltti Finnische Gesandschaft. Sieltä lähetystö muutti tilanpuutteen vuoksi Landgrafenstraße 13:n huvilamaiseen, pienen puistikon ympäröimään rakennukseen. Vuonna 1919 matka jatkui Alsenstraßelle Norjan ja Tanskan lähetystöjen naapuriin, Berliinin sydämeen. Alunperin Yhdysvaltain suurlähetystölle suunniteltu rakennus teki vaikutuksen 1920-luvun puolivälin suomalaisiin vierailijoihin korkeine huoneineen, pilareineen ja antiikkihuonekaluineen.
Vuonna 1938 Suomen lähetystö joutui siirtymään pois Alsenstraßelta Hitlerin suureellisten kaupunkisuunnitelmien tieltä. Lähetystörakennus jäisi valtavankokoisen kupolihallin alle. Hallista piti tulla maailman suurin kokoontumispaikka, jonka kolmensadan metrin korkeuteen kohoava kupoli näkyisi kilometrien päähän. Suomelle tarjottiin Rauchstraßen ja Friedrich-Wilhelmstraßen (nyk. Klingelhöferstraße) kulmassa sijaitsevaa kiinteistöä. Sen sijainti oli keskeinen ja tontti kolme kertaa suurempi kuin Alsenstraßella. Ensimmäinen kerros saleineen, ruokasaleineen ja herrainhuoneineen sopi oivallisesti edustustilaksi, ja toinen kerros voitiin muuttaa lähettilään yksityisasunnoksi. Saksa lupasi huolehtia kaikista korjaus- ja muutostöistä sekä muuttokuluista. Lähetystön vihkiäisiä suunniteltiin elokuun lopulle 1939, mutta niitä ei koskaan pidetty. Toinen maailmansota syttyi. Sodan aikana lähetystön elämä vilkastui. Suomesta saapuneet poliitikot, sotilaat, liikemiehet ja taiteilijat pistäytyivät Berliinissä ollessaan Rauchstraßella lounaalla, jota heille isännöi kesäkuusta 1940 lähtien lähettiläs T. M. Kivimäki, professori ja kansanedustaja.
Iltapäivällä 22.11.1943 annettiin varoitus: liittoutuneiden pommikoneet olivat ylittäneet Saksan rajan. Suomen lähetystöön osui palopommeja heti pommituksen alkuvaiheessa, eikä tulipaloja päästy sammuttamaan pommituksen rajuuden takia. Pommituksen jälkeen ulkoministeri Joachim von Ribbentrop saapui tutkimaan diplomaattikorttelin tuhoja. Hän lupasi, että Saksa rakentaa Suomelle uuden lähetystön. Ensin lähetystön oli kuitenkin siirryttävä 70 kilometrin päähän Berliinistä Neuruppinin lähellä sijaitsevaan Schloss Molchowiin, englantilaistyyppiseen huvilaan, jossa se ehti toimia vajaan vuoden. Suomen ja Saksan suhteet katkesivat syyskuussa 1944, ja lähetystön henkilökunta matkusti Suomeen.
Syyskuussa 1948 nimitettiin Suomen pysyväksi kaupalliseksi edustajaksi Berliiniin lähetystöneuvos Toivo Heikkilä, joka perusti edustuston aluksi venäläisten pitämään Intourist-hotelli Krausenhofiin Krausenstrassella. Heikkilä suunnitteli yhdessä ulkoasiainministeriön kanssa brittiläiselle sektorille jääneen vanhan lähetystön, Rauchstraße 1:n kunnostamista, mutta pian kävi selväksi, että venäläisen hallinnon alueella toimivan kaupallisen edustuston oli myös sijaittava venäläisellä sektorilla.
Edustusto sai tilat Leipzigerstraßen ja Mauerstraßen kulmasta. Siellä työskennellyt kanslia-apulainen Marja-Liisa Linkoaho muisteli 1960-luvun alun edustustoa: "Edustuston yläosa oli raunioina, se oli pommitettu. Siinä oli vain kaksi kerrosta, jotka olivat asuttuja. Kolmas ja neljäs kerros olivat raunioina. Pelkät teräsrakenteet törröttivät, niiden päällä oli jonkinlainen katontapainen. Pääkonsuli Wanteen asunto oli samassa kerroksessa kuin edustusto. Asunto oli noin parisataa neliötä, aavemaisia suuria tiloja, hieman kolkkoa. Meillä oli käytettävissämme kolme pientä huonetta: yksi päällikölle, yksi lähetystösihteerille, ja minulle oli pieni koppi."
Berliinin kaupallinen edustusto muuttui vuoden 1973 alussa suurlähetystöksi ja sai tilat modernista virastorakennuksesta Otto-Grotewohl-Straße 3:sta. Maaliskuussa 1975 matka jatkui Unter den Lindenin poikkikadulle Schadowstraße 6:een, keskeiselle paikalle kaupunkia. Edustuskelpoinen virka-asunto saatiin käyttöön vasta helmikuussa 1984 Karlshorstin kaupunginosasta Stühlinger Straße 14/15:stä. Tontille pystytettiin myös Suomesta hankittu hirsisauna. "Saunan merkitys edustuksessa, jopa suhteiden hoitamisessa asemamaahan kasvaa jatkuvasti", oli suurlähettiläs Osmo Kock muistuttanut jo vuonna 1977.
Suomen vanha lähetystötalo Länsi-Berliinissä oli vuosikausia siinä kunnossa, mihin se marraskuun 1943 pommitusten jäljiltä jäi. Ulkoministeriö myi joulukuussa 1976 tontin Neue-Heimat Berlin -nimiselle rakennusliikkeelle. Länsi-Berliiniin perustettiin pääkonsulinvirasto kesällä 1988 osoitteessa Kurfürstendamm 183. Pääkonsulille löydettiin Zehlendorfista virka-asunto, josta myöhemmin tuli suurlähettilään residenssi. Nykyään suurlähettilään residenssi sijaitsee Leipziger Platzilla Berliinin Mittessä.
Saksojen yhdistyttyä Länsi-Berliinin pääkonsulinvirasto sulautettiin lokakuussa 1990 yhteen Itä-Berliinissä toimineen suurlähetystön kanssa, jolloin syntyi Berliinin pääkonsulinvirasto Schadowstraßelle. Kurfürstendamm jäi kaupalliselle osastolle, sittemmin siinä toimi Finpron vienninedistämiskeskus. Vuonna 1996 edustusto muutti Lützowuferille, vain parin korttelin päähän Rauchstraßesta ja sinne pian rakennettavasta uudesta pohjoismaisesta suurlähetystökorttelista. Suomen Länsi-Berliinin pääkonsuli Pekka Harttila oli kirjoittanut Helsinkiin helmikuussa 1990: "Mielestäni tulisi varautua siihen, että Berliinistä tulee yhdistyneen Saksan pääkaupunki, jonne Auswärtiges Amt (Saksan ulkoministeriö) muuttaa. Tällöin tarvitaan Suomen suurlähetystöä varten sekä kanslia että virka-asunto."
Ministeriöltä saamiensa ohjeiden mukaisesti Harttila muistutti Berliinin ylipormestaria Suomen vanhasta Rauchstraßen tontista. Se oli siirtynyt Berliinin senaatille, joka suunnitteli alueelle World Trade Center -keskusta ja korkean luokan asuntokompleksia. Lopulta kortteli kuitenkin vuonna 1995 siirtyi Suomen, Ruotsin sekä Tanskan omistukseen. Pohjoismaiden ulkoministeriöissä oli alettu pohtia yhteispohjoismaista suurlähetystökompleksia pari vuotta aiemmin. Suurlähetystöt ja yhteinen monitoimitalo vihittiin Pohjoismaiden valtionpäämiesten ja Saksan liittopresidentin johdolla juhlallisesti käyttöön 20.10.1999.
Suomen ulkomaanedustuksen vaiheet Hampurissa
Hampurin Suomen edustuston toiminta alkoi vuonna 1918, jolloin Berliinin lähetystön valtuuttama ensimmäinen virastonhoitaja aloitti työnsä.
Seuraavana vuonna nimitettiin ensimmäinen pääkonsulin arvonimeä käyttävä henkilö. Arvonimen käyttöä ei kuitenkaan ulkoasiainministeriön puolelta hyväksytty, koska Hampuriin ei oltu vielä perustettu pääkonsulinvirastoa. Vuoteen 1925 saakka Suomen asioita Hampurissa hoiti ensin konsulinviraston sihteeri, sitten kunniakonsuli ja lopuksi lähetty konsuli. Vuonna 1925 edustusto muutettiin pääkonsulinvirastoksi. 1930- ja 1940-luvuilla edustusto toimi sekä pääkonsulin että konsulin johtamana virastona vuoteen 1944 saakka.
Pääkonsulinvirasto lakkautettiin 31.12.1939 - 31.9.1940 väliseksi ajaksi ja suljettiin kokonaan 4.9.1944, kun Suomi oli katkaissut diplomaattiset suhteet Saksan kanssa. Toisen maailmansodan aikana Hampurin pääkonsulinvirastolle oli alistettu kaikki Saksassa olevat, mukaan lukien Saksaan liitettyjen alueiden kunniakonsulinvirastot. Vuonna 1918 tapahtuneen perustamisen jälkeen pääkonsulaatin toiminnassa on ollut vain nämä kaksi, toisen maailmansodan loppuvaiheeseen ja heti sodan jälkeiseen aikaan, ajoittuneet katkokset.
Toukokuussa 1950 edustuston toiminta aloitettiin sodan jälkeen uudelleen Frankfurtin ja sittemmin Kölnin kaupallisen edustuston toimipaikkana (Zweigestelle). Edustuston päällikkönä toimi ensin kanslisti ja myöhemmin varakonsuli. Kun Suomi ja Saksan liittotasavalta olivat solmineet normaalit diplomaattiset suhteet vuonna 1973, nimitys muutettiin pääkonsulinvirastoksi. Vuodesta 1961 päällikön arvonimenä on ollut pääkonsuli.
Edustuston toimipiiri vaihteli vuosien mittaan. Ulkoasianministeriön 29.9.1999 tekemän päätöksen mukaan viimeinen toimipiiri käsitti Hampurin, Schleswig-Holsteinin, Ala-Saksin ja Mecklenburg-Vorpommernin osavaltiot. Suomen pääkonsulaatti suljettiin 31. elokuuta 2013.